Annaliisa (ottaen vastaan neiti Hyvösen hänelle antaman puvun.) Siunatkoon teitä taivaan Jumala, neiti!
Neiti Hyvönen. Se on, kuten sanoin, yhdistyksen lahjoittama samoin kuin tämä sarkanuttukin on yhdistyksemme joululahja teidän miehellenne.
Häyrinen (syrjään.) Minulle? Se on liiaksi!
Neiti Hyvönen. Lapsellenne olemme myös teettäneet uuden puvun ja kaksi paria sukkia… (Laskee nämät lahjat samalle tuolille kuin sarkanutunkin.)
Annaliisa (huudahtaa tuskalla.) Lapselleni! Ell'ei hän vaan jo olisi kuollut — viluun!
Häyrinen. Mitäs sanoitkaan, vaimo! (Rientää, sivuovesta ulos.)
Neiti Hyvönen. Eihän kuitenkaan armollinen Luoja sitä salline, että kukaan lapsi kristillisen yhteiskunnan keskuudessa viluhun kuolee!
Häyrinen (palajaa takaisin, vaimollensa.) Hän elää! Hän elää! Rauhoita mieles, Annaliisa! (Neiti Hyvöselle.) Jalo neiti! Nyt huomaan ett'ei Jumala olekkaan meitä unhoittanut, kuten luulin. Synkän epätoivon valtaamana olen rapajuoppona juonut, olen elänyt hurjasti. Mekin olemme parempia päiviä nähneet ennen, siihen aikaan, jolloin en vielä ollut sellainen renttu kuin nyt, kuten Mari täällä äsken sanoi, todellakin olen.
Pääkkö. Kyllä Häyrinen totta puhuu. Parempia päiviä ovat nähneet.
Häyrinen. Mutta minulta alkoi puuttua työtä, ensin harvemmalta, mutta sitten joka toinen päivä ja työtä saatuani ansaitsin niin vähän, ett'ei ansio riittänyt perheeni elatukseksi.