(Mari astuu sisään peräovesta kori ja pieni joulukuusi kädessä.)
Toinen Kohtaus.
Annaliisa ja Mari.
Mari Hyvää huomenta Annaliisa! Pistäydyin vaan ohimennen, torilta palatessani pikimältään tänne sisään vähän lämmittelemään ja toivottamaan sinulle onnellista joulua. (Puhaltaa käsiinsä.) Mutta onhan sinulla täällä kovin kylmä!
Annaliisa (syrjään.) Vai Huovisen Mari! Ennemmin kuolen kuin hänelle tunnustan totuuden. Hän huhun siitä levittäisi kautta koko kaupungin. (Ääneen.) Terve tultuas Mari! Olipa oikein hauskaa, että…
Mari. (Keskeyttäen.) Mitäpäs siitä hauskuudesta puhumista tähän aikaan!… Kovat ovat ajat… (Laskee joulukuusen nurkkaan.) Niin… Torillakin oli tänään kaikki niin kallista, että oikein sydäntä särkee köyhän ihmisen! Puhuttiin kesällä, kun tuli huono heinävuosi, että liha talvella tulisi halvaksi. Ihmiset eivät muka voisi pitää elukoitaan elossa ilman ruuatta. Mutta — voi herranen aika! — kuinka siinä erehdyimme! Katsoppas Annaliisa, tähän aikaan elävät ihmisten elukat ruuattakin ja — liha entistään kalliintuu. (Avaa korinsa.) Huomaappas, että tuo pieni paistinlihan näköinen lihamöhkäle maksoi viisikolmatta penniä päälle markan! Entäs nämä ahvenet … katso Annaliisa — millaisia joutavia, pieniä vekkuleita!… neljä naulaan. Satuin myöhästymään torille. Niitä ostin viisi naulaa…
Annaliisa (syrjään.) Noita ahvenia hän kutsuu pieniksi! Voi, jospa olisi minulla yksikin naula niitä!
Mari. Mitäs sanoit?
Annaliisa. En mitään.
Mari. Niin… myöhästyin — ja sain maksaa kolmekymmentä penniä naulalta… Entäs hinta muista pienistä! Pitihän ostaa voitakin — markka kymmenen penniä huonoimmastakin. Ja kalliista hinnasta sitte lasten varaksi yhtä ja toista, sillä lasten mielessä on yhtä monta makua kuin kissan kielessä, jotta pitää olla monta lajia: jota useampia, sitä parempi heistä. Etkö usko sitä?