Annaliisa. Miks'en uskoisi?
Mari. Niin … niin — tunnethan sen omasta lapsuuden ajastasi! Oh — muistanpa vielä — olihan sinulla hyvä koti ja vietithän onnellisia päiviä silloin! Olitkin oikein veitikka tytöksi! Kaikki nuoret miehet sinuun ihastuivat! Minua kutsuttiinkin, sinuun verraten, rumaksi ja siitä olit ylpeä.
Annaliisa. Älä kevytmielisesti puhu menneistä ajoista. Kyllä Jumala elämässä kaikki tasoittaa…
Mari. Aivan totta … olet ihan oikeassa… Jumala kaikki tasoittaa … sen sanoi pastori hyvin selvästi raamatunselityksessään viime sunnuntaina. Oh! oh! Kyllä se vaan on oikein toden totta, että Jumala kaikki tasoittaa … sen täällä kaupungin sivusyrjällä kyllä saa tuta. Olipa pastorilla oikein, oli kyllä! — Mutta kyllä se kaikissa tapauksissa oli kummaa, ettäs menit tuolle Häyrisen Erkille, köyhälle torpan pojalle, kun olisit nuoria talonisäntiäkin saanut vaikka kuinka monta! Kaikki ihmiset sitä ihmettelivät! Arvasimmehan jo silloin, että hänestä oli tuleva kelvoton juoppo-renttu. Mutta rakkaus on sokea, sanotaan, — on tosiaankin! — Eikö sinun nyt kelpaisi olla varakkaan talon emäntänä? Mikä talon emännän päiville vertoja vetää? Olisihan se toista kuin tämä nykyinen iloton tilasi!
Annaliisa. En tiedä talon emäntäin onnea liioin kehua. Moni heistä viettää, palkollistensa orjattarena, koiran päiviä. Muuten olenkin varsin tyytyväinen onneeni. Erkissä on kyllä miestä mieheksi siinä kuin minussa on vaimoa vaimoksi.
Mari. Halveksiva puheesi talon emäntäin onnesta on tuota vanhaa juttua ketusta ja pihlajanmarjoista! Katumuksesi on nyt myöhäistä: siihen onneen et enää pääse. Sentähden solvaat sitä. Vaan mitäs näistä! Jättäkäämme nuo entiset muistot rauhaan! Salli minun kysyä, mitenkä olet aikonut viettää joulua, mitä kaikkea sinä olet ostanut?
Annaliisa (jyrkästi.) Mitä se sinuun koskee?
Mari. Suo anteeksi — älä suutu! Enhän minä kysymykselläni mitään pahaa tarkoittanut. Olemmehan saman kylän lapsia.
Annaliisa. Olemme kyllä.
Mari. Niin, miks'en siis kysyisi?… Vaan … sinä olet niin kovin vaalea, näytät niin kummalliselta…