Annaliisa. Kummempia on nähty!
Mari. Annaliisa! Annaliisa! — älä koukuittele! Minä olen ystäväs — lapsuutesi leikkikumppali! Minä tahdon tietää totuuden.— (Laskee korinsa syrjään ja tarkastelee, Annaliisan vaiti ollessa, uunia ja ruokakaappia, jonka ovet hän avaa.) — Nyt hyvin ymmärrän miksikä täällä on niin kylmä. Sinulla ei ole puita, joilla lämmittää.
Annaliisa. Miks'ei olisi?
Mari. Uuni on jääkylmä. Sitä ei varmaankaan moneen päivään ole lämmitetty. Näenhän myös kuinka vapiset vilusta.
Annaliisa. En ole pitkään aikaan ollut terve. "Fluntsaako" lienee taikka mitä… Sairaudesta ihminen toisinaan vapisee…
Mari Älä koukuittele Annaliisa — sanon vielä kerran! Sinä et myöskään ole tehnyt minkäänlaisia ostoksia jouluksi — vai miten?
Annaliisa. Se, joka luulee ja uskoo itse kaikki tietävänsä, ei toisilta kysy!.. (Naurahtaen.) Vaan miksikä laskettelet mitättömiä?
Mari. Sitä en tee. Vastaa suoraan, Annaliisa parka, onko Häyrinen taas, armottomasti jättäen sinut nälän tuskaan, oleskellut juopporetkillään?
Annaliisa. (Ylpeästi.) Onko Häyrinen ennen pyytänyt sinulta lupaa, koska hän saa lähteä kaupungille taikka kysynyt neuvoa, milloinka hänen pitäisi tulla kotia, milloinka ei? Oletko sinä hänen toimiensa tutkija ja hänen matkojensa määrääjä? — Entäs kuka on sinulle sanonut, että tässä perheessä olisi nälkää nähty, taikka puutetta kärsitty?
Mari. Älä luule, Annaliisa kulta, ettäs ylpeydelläsi sokaiset silmäni! Häyrinen on taas tunnetuilla rentturetkillään, sen huomaan kaikista.