PISPA HENRIK.
Ne juuri, mutta miksi raukoiksi
Sa kutsut heitä?
KERTTU.
Siksi että kovin
Mun tulee heitä sääli!
PISPA HENRIK.
Sääliä
Vaan ansaitseepi syntis-raukka, joka
Kuollessaan kuolee ijankaikkisesti.
Mut nämät pyhät, jotka liekkien
Ja tulen räiskyessä iloitsivat
Ja onneansa kilvoin kiittelivät
Ja Herran suurta armoa, he ovat
Nyt autuaat!
KERTTU.
Oi oppi ylevä!
En tarpeeks' asti Herraa kiitellä
Ma taida armosta, jonk' osoitti
Hän mulle kasteessa!
PISPA HENRIK.
Sä voisitko
Myös kärsimyksilläkin todistaa,
Ett on tää kallis oppi juurtumaan
Ja vaurastumaan päässyt sinussa?
Kun kova onni kohtais sua, ehkä
Tään uskos kieltäisit ja Vapahtajas?
KERTTU.
Vaan heikko vaimo olen, mutta sen
Ma tohdin sanoa: En Herraani
Ja Vapahtajaani mä kieltäisi!
Jos sovinnoksi synti-velkani
Mun täytyis ristin alla riutua
Ja kokemukset kestää katkerat,
Niin voisin kuolla, mutta luopua
En voisi uskostani.
PISPA HENRIK.
Suuresti
Sun teeskentelemätön tunnustukses
Mua ilahuttaa!
ILMARI (kumartaen).
Hyvää iltaa äiti!
KERTTU.
No mitä näen! Poika vallatoin
Mit' olet taaskin tehnyt koiruutta?
Pois pispan hiippa päästäs Ilmari!
Sä etkös häpee juonitella noin?
ILMARI.
Sen antoi pispa itse minulle
Ja kysyi mielinkö mä pispaksi.
Sä etkös päästä mua pispaks', äiti?