KERTTU.
Ah, lapseni!
Mun ainokaiseni … mun ilon'…
ANDRAEAS.
Nyt
Sä ystäväni varsin unhotat,
Ett' ihmisen ei sovi maallisissa
Hauskuuttaan hakea, vaan hänessä,
Jok' kuoli edestämme!
KERTTU.
Jumala!
En sitä hetkeksikään unhota,
Mut' lastani en taida…
ANDRAEAS.
Todella
Sun äsken vakaast' tehty tunnustukses
Ei ollut lorutusta parempi
Kun näin sen kiellät kohta! Ai'otko
Sä tällä tavoin kantaa ristiä?
Ja kokemukset, joita kerskasit
Sun kestäväsi — kestätkö ne näin?
KERTTU.
Mä mielelläni luovun kaikista,
Mut…
ANDRAEAS (Keskeyttäen.)
Siit' et luovu, mik' on rakas sulle!
Muut kaikki — joihin arvoa et laske —
Ne heität mielelläsi — eikö niin?
Haa! Farisealaisempaa en ole
Ma koskaan kuullut!
KERTTU.
Pojalla myös isä
On elossa! —
ANDRAEAS.
Niin on, mut tietänet,
Ett' on tää isä paha pakana
Ja taivaan vihollinen; hänestä
Ja hänen vaikutuksestansa tulee
Sun poika parkaa tarkkaan varjella!
KERTTU.
Niin mikä, armollinen herra pispa,
On teidän mietteenne?
PISPA HENRIK.
En lapseni
Sun suruasi moiti, mut en saa
Mä myöskään mieles jälkeen puhua
Kun ois se Herran mieltä vastahan.
Jos voit sä jotakuta kärsiä
Hyväksi Jumalan, jos Hänelle
Sa mielit antaa lahjan mieluisen
Ja veron kelvollisen maksaa hälle,
Jos autuus sinulle on kalliimpi
Kuin mailma menoinensa kaikkineen —
Niin jätä meille poikas Ilmari.
Ett on hän paljon hyvää saava aikaan
Kun mieheksi hän kasvaa — sen mä toivon.