Viides Kohtaus.
KERTTU (yksin).
Haa! Mikä ääni tuo
Ja mikä suutelu! — Ma vapisen…
Tuo itse pahahenki oliko
Kuin mua miehen hurskaan puvussa
Näin säikähdytti? Taikka näinkö aaveen?
Ken olisikaan ollut huoneessa
Kun kaikki täältä äsken menivät
Ja yksin jäin? — Mut en mä varmaan tiedä
Mit' olen nähnyt, mit en ole nähnyt…
Mun särkee aivojani… Mitenkä
On laitanikaan? — Mitä tehnyt olen?
Heitinkö lapseni? — En kuitenkaan
Niin tehnyt, hurja!
(Juoksee kehdon tykö.)
Tyhjä! Hän on poissa!
En ymmärrä… Ah Ilmar! Ilmari!
(Juoksee ulos ovesta, mutta palajaa kohta jälleen
takaisin hiukset hajallansa.)
Haa onnetonta minua! En mitään
Mä kuullut enkä nähnyt, vaikka juoksin
Ja vaikka huusin! Yksin taivahalla
Kuu loisti heloitteli kylmästi
Ja metsät luonnon kaiken vaietessa
Ivaten huutojani matkeivat.
Mut Ilmari on poissa! Iloni
On poissa! Tule, tule takaisin!
Voi riennä Ilmar äitis sylihin!
(Kuuntelee.)
Haa kovarintaista kuin minua
Ei kuule eikä anna vastausta,
Vaikk' oli äänensä niin rakas mulle!
(Polvistuu kehdon viereen ja suutelee vuodetta.)
Täss' äsken levollisna lepäsi
Hän, niinkuin luonto lepää tyvennä
Ja rauhallisna kevät-aamusilla.
Kuink' usein olen häntä katsellut
Täss' ilosilmin! — Saanko milloinkaan
Nyt enää nähdä häntä? Saanko? Ah!
En koskaan! —