TAIMO (Tehden samaten).
Ropsis! ystäväni!
En pyydä teitä enää rääkätä.
(Itsekseen.)
Hohhoh! Nyt pääsin vihdoin kotia!
Voi! — Olipa se surman pitkä matka
Tuo matka Vienan maalle! Manan tie
Ei suinkaan ole vaaksaa pitempi!
Mut Hiitehen on matka lyhyempi!
Niin … niin. Nyt olenkin jo kulkenut
Kauemmas muita ihmisraukkoja;
Siis syystä istun tähän levähtämään.
(Istuu rahille.)
LALLI.
Minusta näkyi äsken sivumennen
Kuin olisivat talon karsikot
Kaikk' olleet riutuneet? En pihlajaa
Ma nähnyt enkä pyhää paastakaan
Sen juurella. Ja entäs varjokuuset,
Joidenka suojaan maistiaiset pannaan,
Niit' en mä — kummaa kyllä! — havainnut.
Mut lienee näköni mun pettänyt?
TAIMO.
Ei — Hitto vie! — te näitte suoraan oikein!
LALLI.
Ne ovat riutuneet! Se talolleni
Ei hyvää aavista!
TAIMO.
Nyt petytte.
Ne kirveell' ovat katkaistut. Sen kohta
Havaitsin ihmeekseni.
LALLI.
Katkaistut!
Ken onnetoin ois Lallin karsikoita
Rohjennut loukata! Mut joudu kohta
Ja ota asiasta tarkka vaari!
(Taimo menee.)