(Itsekseen.)
Sen tiedän vaan, että nyt menen kumppaneilleni kaikelle talon väelle kertomaan matkastani. Voi, kuinka paljon minulla ompi juttelemista! Mitä eriskummallisia olen nähnyt ja kuullut! Niihin nyt oikeastaan ei tarvita liikaa hyvitystäkään, mutta minä tunnen luontoni ja tiedän, ett'en ma luovu vanhasta tavastani. Hei miehet! Voidelkaa nyt korvanne talilla, että sanani niistä helpommin pääsevät luiskahtamaan sisään! Mutta ihmetellä saatte! — Ja te naiset lerppahameet! — Kyllä kerran silmiänne tuijottelette, kun kuulette minun Vienan ihmeistä haastelevan! — Niin. Jos edeltäpäin laskisin muutamia painavia temppuja muistooni.
LALLI.
No mitä mietit Taimo? Arvella
Sa ehkä voinet mitä merkinnee
Talossa tämä haudan hiljaisuus?
TAIMO.
En sitä arvata voi, isäntä!
(Itsekseen.)
Jospa hän soisi mun rauhassa mietiskellä! — Minun on käärmeillä alkaminen, että kauhistus ja hirmu kohta syttyvät kuulioissani… Siis… Tulipunaiset käärmeet, paljon suuremmat kuin täällä metsän suurimmat hongat, joille luonto on lahjoittanut kalliin puheen lahjan; mahdottoman suuret niin kutsutut lumihärät kymmenellä päällä, kymmenen sarvea jokaisessa päässä ja kymmenen silmää jok' ainoassa sarvessa; ihmisillä suden naama ja pitkä hevosen harja niskassa; Jumalan kuva kaukaa pilvien toiselta puolelta ulottuva lähes maahan asti. Oojaa! Oojaa! Onhan niitä siinäkin ensi maistiaisiksi ja kyllä niistä sitte vielä parempiakin syntyy.
(Menee.)
LALLI.
Siis ovat karsikkoni pilatut!
Se taaskin onnetoin ol' ennustus,
Sill' ikivanhat tarut kertovat,
Ett' onni kohta luopuu talosta
Kun hävitetään talon varjopuut
Ja pyhät paadet.
(Kerttu tulee.)
Yhdeksäs Kohtaus.