ENSIMÄINEN RENKI. No löytyköön vaan, mutta eriskummallisia sanoja hän lausui eikä hän pelosta huutanut eikä irvistellyt.
TAIMO. Oisi kyllä huutanut, sinä tomppeli, mutta meidän miehet tukitsivat hänen kurkkunsa köydellä ja kyllä hän irvisteli, julmasti irvistelikin, mutta sitä et nähnyt, kun rippui hän ylhällä puussa. — (Toiselle rengille.) Entäs sinä? Mitäs sinä mietit?
TOINEN RENKI. Tuota meidän emännän hiljaista kärsivällisyyttä mietin. Hän on paljon muuttunut viime aikoina ja varmaan on hänessä joku väkevä, pyhä henki vaikuttamassa.
TAIMO. Sitä et saa sinä mietiskellä, mies! Se on isännän asia. Kuuletko että minä kiellän sinua sitä ajattelemasta?
TOINEN RENKI.
Kyllä kuulen.
TAIMO. No hyvä! Mutta vielä parempi ehkä saattais olla, että rupean teille kertomaan hauskoja matka-muistelmiani Vien…
ENSIMÄINEN RENKI (Keskeyttäen). Äläpäs Taimo! Sinä olet niitä jo useasti kertonut ja — anna anteeksi — me luulemme, että sinä … vaikka oletkin paljon kulkenut mies … että sinä — niin sanoakseni — ongit omiasi ja pistelet valheita…
TAIMO. Minäkö pistelen valheita, sinä kirottu heittiö! — Pois täältä laiskurit! — Työhön! työhön! — sanon minä. Ettekö tiedä että minä isännän poissa ollessa olen niin hyvä kuin isäntä itse!
(Molemmat rengit menevät. Taimo sysää heitä takaa.)
Toinen Kohtaus.