LALLI.
Voi kehnoja! kuin pilasivat noin
Tuon isiemme rakkaan uskonnon!
O, syökse Ukko, kiivas Jumala
Sun kostos nuoli heidän sydämiinsä!
KITKA.
Ei paremp' ollut menestyksemme,
Kun toisen kerran koimme onneainme
Ja kolmannen. — Mut moni pelosta
Nyt jälleen suostui kasteesen, jok' ompi.
Niin luulen — heille muuan tunnusmerkki
Ja pyhä tapa. — Mutta kertomani
Ei tuota tuskallemme lievitystä,
Vaan lisää katkeruutta katkeruuteen.
LALLI.
Näin pahoin asiamme käydessä
Ehk' ette meidän jumaloitamme
Niin runsaill' antimilla muistaneet
Kuin tarvis olis ollut?
KITKA.
Olutta
On virtaellut Tursan vuorella
Ja kaiken karjan parhaat tuottehet
Me teurastimme varjopuiden alla.
Siis niukoiss' antimiss' ei liene syytä
Onneemme syrjäiseen — vaan missä lienee.
LALLI.
Ja nyt … täst' edes — millä tavalla
On kotimaamme puolustettava?
KITKA.
Jo melkein olen mahdottomina
Vastustus-hankkeet kaikki pitänyt.
LALLI.
Oi, mitä kuulin — mahdottomina!
KITKA.
Siit' ällos Lalli liian kummastu.
Kun miehistämme kaikki urhokkaimmat
Jo sotaan kaatuivat, jäi epätoivo
Ja pelko jälkeenjäänein perinnöksi.
LALLI.
Siis antautuisimme? Kirous
Ja kuolema! En suostu milloinkaan
Ma siihen!
KITKA (Kolkosti).
Antautuisimme? Haa?
Me … noille murhaajille julmille!
(Nauraa kamalasti.)
Ha! ha! ha! noille verikoirille'