KERTTU.
Ei! Ei! Tää tietämättömyys mun tappaa!
Se ompi kuoloakin katkerampi!…
ANDRAEAS.
Siis vaadit?
KERTTU.
Vaadin…
(Itsekseen.)
Hyvä Jumala!
ANDRAEAS.
Niin, armas tyttäreni, karkaise
Nyt mieles, kertomaan kun minua
Sa vaadit tapauksen surullisen! —
Kuin tänä vuonna meri sulana
On ollut aina näihin päiviin asti.
Niin lähetimme Ilmarisi Ruotsiin,
Siell' luostarissamme ett' oivallisen
Hän saisi kasvatuksen. Mutta tiellä —
Niin sääsi kova onni — syntyi myrsky
Ja laiva joutui haaksi-rikkoon. Ilmar
Ja kaikki laiva-miehet hukkuivat.
Vast' äsken saimme siitä sanoman.
KERTTU.
Siis kuollut! — Hukkunut!
(Kätkee kasvonsa käsiinsä.)
ANDRAEAS.
Äl' lapseni
Sä vaivu suruun! kanna kärsiväisest'
Tää kova kohtalosi! Sävyisästi
Nöyristä mieles alle taivaan tahdon!
Senlainen elämämme juoksu on:
Kun toinen murhe jättää, toinen ottaa:
Ei ole tämä mailma ilon laakso
Vaan surun, kurjuuden. — Tää elomm'
On kokemuksen aika vaan: sen jälkeen
Vast' alkaa elämä! Mut autuaaks'
Me syystä voimme häntä sanoa
Ken nuorna pääsee täältä: monta, monta
Hän pääsee tuskaa, vaivaa, kovuutta!
Nyt llmaris' on enkelien kanssa
Ja nauttii siellä taivaan iloa!
Sun rientos myöskin olkoon sinne tulla,
Siell' Ilmarisi taas saat kohdata!
(Hän menee nuotion tykö.)
KERTTU.
O. Herra Kristus! kuinka raskaan taakan
Sa luulet heikon naisen voivan kantaa!
(Lankee polvillensa.)