Pian oli everstiluutnantti valmis matkalle.
"Et saa ainoallekaan ihmiselle jutella matkastani", sanoi hän palvelijallensa, joka seurasi häntä pihalle. "Jos joku tulee minua hakemaan, niin pitää sanomasi, että olen sairaana enkä sentähden saata päästää ketään luokseni. Sano esim., että olen kuumeessa! Ymmärrätkö minua?"
"Ymmärrän kyllä, herra everstiluutnantti!" vastasi palvelija, murtaen siten, että saattoi heti huomata hänet suomalaiseksi. Hän oli muuten noin 20 vuotias nuorukainen, hiukan yksinkertainen ja tyhmä, mutta kaikesta sydämestään uskollinen isännälleen. Tuonnempana saamme tilaisuuden puhua hänestä vähän enemmän.
Kun everstiluutnantti jo oli hevosen selässä, sanoi hän vielä: "Hyvästi Pekka! Ja varo henkeäsi, jos päästät suustasi yhdenkin varomattoman sanan matkastani!"
"Niin totta kuin toivon pääseväni autuaaksi, en tavuakaan mainitse siitä! Ja Jumalan haltuun, herra everstiluutnantti!" Itsekseen lisäsi hän, surullisesti katsellen poiskiitävän herransa jälkeen: "Jumalan varjelusta kyllä tarvitaankin päästäkseen onnellisesti perille tällä kelillä! Mutta mitä kumman matkoja nuot ovatkaan kerta toisensa perästä! Herroilla on niin monta temppua, ett'ei Paimion pappikaan niitä käsittäisi!" Paimio oli hänen kotipitäjänsä, ja Pekka oli tottunut aina mielellään sekoittamaan tätä nimeä puheesensa.
On ennen huomautettu, että ilma oli sinä iltana hyvin rankka ja kun puoli-yö alkoi lähetä, tuli se yhä rajummaksi. Kylmyys eneni ja ennestäänkin jo tuima tuuli kiihtyi tuollaiseksi rajuksi joulukuun-myrskyksi, joka tuimissa pyörteissä heittelee rakeita, lunta ja vettä vuorotellen. Sitäpaitsi oli melkein aivan pimeä; ainoastaan maahan jäänyt lumi loi hiukan, ehkä hyvin vähän valoa. Keli oli sanomattoman kurja, niinkuin siihen aikaan vuotta tavallisesti. Muistakaamme sen ohessa ett'ei teitä v. 1651 korjattu ja hoidettu niin paljon kuin meidän aikanamme, sekä että nykyisten teiden tilasta kelirikon aikana voi juuri saada jonkun käsityksen silloisten teiden vielä paljoa kehnommasta tilasta.
Mutta everstiluutnantti Stålsköld ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa vaan pyrki mikäli taisi yhä edespäin. Joka kerran kuin tunsi vilun rupeavan liiaksi tekemään haittaa, hyppäsi hän hevosen selästä ja juoksi tietä pitkin, pitäen hevostansa suitsista. Siten tuli hänen hyötynsä kaksinaiseksi, sillä itselleen hankki hän tarpeellista lämpöä, ja hevosellensa helpotusta ja tilaisuuden huo'ahtaa. Pysähtymättä ja levähtämättä kulki hän koko yön.
Aamupuoleen saapui hän muutamaan kestikievariin, jossa häntä viime matkallaan Kalmariin oli hyvin kohdeltu ja auttavasti kestitty. Monesta syystä päätti hän levähtää täällä hetken. Hän itse oli kylmästä ja ponnistuksista niin menehtynyt, ett'ei mitenkään jaksanut jatkaa matkaa, ennenkuin oli saanut jonkunlaisia virvoituksia, ja vielä enemmän oli niin hänen hevosensa laita, joka, ehkä sitä yhä käskettiinkin, vaivoin saattoi enää hiljalleenkaan juosta. Läheni nähtävästi se hetki, jolloin ei tuota väsynyttä eläintä ensinkään enää saisi liikahtamaan paikaltansa, ja everstiluutnantti huomasi että hevoista täytyi mitä pikemmin sitä parempi muuttaa. Kun hän saapui kestikievariin, ei vielä ollut päivä, vaikka varjot eivät enää olleet niin pimeät. Raju-ilma oli vähän tau'onnut, vaikka paljon vielä puuttui kauniista ilmasta. Pihalla oli joukko ihmisiä parin lyhdyn valossa valjastamassa hevosia matkavaunujen eteen, joka oli majan kokoinen, ja vierashuoneen ikkunaruutuihin loisti liekki pesään sytytetystä aimo takkavalkeasta, näyttäen sekä helvetintapaiselta että viettelevältä.
Everstiluutnantti laskeutui alas, jätti hevosensa, jonka hänen ei tarvinnut peljätä tarpeettomasti hätiköivän, seisomaan suitset irrallaan, ja meni noiden suuritekoisten vaunujen luokse. Hän kääntyi erääsen lyhty kädessä seisovaan mieheen ja sanoi: "Hevoseni on niin väsyksissä, ett'ei sitä voi enää käyttää. Sentähden jätän sen sinun hoitoosi, kestikievari, ja sinun pitää toimittaa minulle nopea ja kestävä juoksija. Mutta tee se joutuun, sillä minä levähdän täällä vaan vähän aikaa!"
"Mahdotonta herra!" vastasi puhuteltu. "Äsken oli täällä matkustaja, joka jätti tänne hevosensa ja lainasi yhden omistani. Näiden kahden konin täytyy lähteä vaunuja vetämään, ja muita ei ole saatavissa. Jos olisi useampia, niin tarvittaisiin ne kyllä, Jumala paratkoon, avuksi tämän kirotun möhkäleen vetämiseen!"