Löytyy henkilöitä, jotka, vaikk'eivät pienimmälläkään tavalla ole tehneet meille pahaa, kuitenkin jo ensi esiytymisessään vaikuttavat vastenmielisesti meihin: everstiluutnantti Stålsköld'istä oli herra Mörk sellainen henkilö. Taloudenhoitajan läsnä olo herätti hänessä saman tunteen kuin käärmeen läheisyys tavallisesti herättää useimmissa ihmisissä: he kammoksuvat, vaikka tietävätkin, ett'ei käärme ole myrkyllistä laatua.
Erittäinkin kiintyi everstiluutnantin huomio herra Mörk'in ääneen ja joka kerran, kun kuuli tämän puhuvan, mietti hän: Varmaankin olen kuullut tämän äänen ennen, mutta milloin ja missä? Kaikin tavoin koetti hän muististaan saada vastausta tähän kysymykseen, mutta turhaan.
Niinkuin taloudenhoitajan ulkomuoto oli täydellisessä sopusoinnussa hänen herransa ulkomuodon kanssa, niin näkyivät he muutoinkin soveltuvan toisillensa ja Jakobsson sanoi havainneensa, että he pitivät usein pitkiä ja salaisia keskusteluja.
Tämän johdosta tuli everstiluutnantti seuraavaan johtopäätökseen:
"Neuvoitelkoot mistä hyvänsä; kenenkään hyväksi eivät he neuvoittele".
Sillä välin jatkoi jahti "Kaarle Kustaa" matkaansa ja tuli joka hetki kauvemmaksi Ahvenanmerelle. Tuuli kiihtyi ja muuttui, joka hetki uhkaavamman näköiseksi. Ei ollut enää epäilemistäkään, että myrsky oli tulossa ja Jakobsson sai pian syytä katua tottelemattomuuttaan varoittavia merkkejä kohtaan. Sillä niiden sysimustien pilvien, jotka ensin olivat näkyneet taivaan kaakkoisella rannalla ja jotka sieltä pian levisivät yli koko taivaankannen, povessa oli kolme merenkulkijoille peloittavaa vihamielistä raivotarta, jotka rajumyrskyn, lumituiskun ja usvan muodossa syöksyivät vihasta ja pelosta korkealle tyrskyvää merta vastaan.
"Kaarle Kustaa" parka, heikko lastu, oli tuskasta huokaillen osallisena aaltojen raivoisassa leikissä ja pimeä, yötä mustempi, oli ylt'ympäri lavan.
Jakobsson huomasi pian mahdottomaksi pyrkiä Föglön saaristoon, sillä toiselta puolelta oli tuuli, joka oli kääntynyt itäänpäin, siihen liian niukka, toiselta puolen niin tuima ja raju, että ainoana pelastuskeinona näkyi olevan laskea myötätuulta. Miehistö oli täydessä toimessa osittain pumpun ääressä, osittain korjaamassa niitä purjeenrepaleita, jotka ensimmäinen raivokas tuulenpuuska oli jättänyt jälelle, sekä kiinniköyttämässä kannella olevia tavaroita, joista hyökylaineet jo olivat pyyhkäisseet pois osan.
Näinä hädän hetkinä otti everstiluutnanttikin tehokkaasti osaa pelastustyöhön. Tottuneena olemaan ensimmäisenä siellä, missä vaara oli suurin, ei hän nytkään halventanut sitä horjumattoman rohkeuden ja lujan päättäväisyyden mainetta, jota hän suuressa määrässä nautti, vaan kiihoitti esimerkillänsä miehistön kestävyyttä ja rohkeutta.
Herra Mörk samoin osoitti olevansa kaikin puolin pelkäämätön mies. Everstiluutnantti Stålsköld huomasi hänen alati sivullansa, valmiina auttamaan milloin ja missä sitä tarvittiin. — Siten olivat he yhdessä asettamassa paikoillensa raskasta arkkua, joka uhkasi katkaista käsipuut. Everstiluutnantin kasvot olivat käännetyt mereen päin, ja kädellään nojautui hän toiseen harukseen; herra Mörk oli juuri hänen takanaan. Silloin tuli äkkiä kauhea hyökylaine ja laiva kallistui kovasti. Everstiluutnantti Stålsköld tunsi jalkansa horjuvan ja selässänsä kummallisen painon, joka työnsi eteenpäin — seuraavassa silmänräpäyksessä katosi hän suin päin vihaisesti ärjyvien aaltojen kuohuvaan syliin.