"Ystävä everstiluutnantti! Armollisin kuningattaremme jatkaa iloista elämäänsä samalla iloisella tavalla kuin tähänkin asti. Jumala häntä suruista varjelkoon, sitä toivomme varmaan jokainen rehellinen alamainen! Minä ja kaikki ystävät — he pyytävät lausua terveisensä! — jatkamme työtämme kaikkien menestykseksemme, vaan kuten kaikki yksityiset henkilöt, niinpä mekin teemme työtä hiljaisuudessa ja tyydymme vähään voittoon vaivoistamme. Minä sitä paitsi viritän omia verkkoja itseäni varten, ilman että yhtiöllä on mitään tietoa siitä. Hauskaa on kalastella myöskin itseään varten. Kaikki ovat tyydyttävän terveitä paitsi Elsa, joka yhä vaan on hyvin kivulloinen ja näyttää alakuloiselta ja kärsivältä. Synti on, jos sellainen kukka lakastuu kevään ensi kukoistuksessa.
"En uskalla panna muuta paperille, sillä kovasti on tullut viime aikoina toisten kirjeiden aukaiseminen ja Herra yksin tietää kuinka monet silmät tarkastavat tätä kirjoitusta, ennenkuin se saapuu teidän käsiinne. Hyvin vointia luvatussa Kaanaan maassanne toivoo teille järkähtämättömästi — uskollinen ystävänne Jakobsson."
Katkeran tunteen synnytti everstiluutnantissa ilmoitus Elsan horjuvasta terveyden tilasta. Aavistuksen ääni hänen sydämmessään kuiskasi, että Elsa rakasti häntä ja että murhe hänen kylmäkiskoisuudestaan saattoi hänelle kärsimyksiä. Myös toinen ääni hänen sydämmessään kuiskasi päivä päivältä yhä selvemmin, että myöskin hän rakasti Elsaa. Everstiluutnantti tuumaili jo kirjeessä ilmoittaa tunteensa hänelle, kun hän odottamatta sai Turusta kirjeen, jossa ilmoitettiin hänen äitinsä kuolemasta. Tämä uusi suru valtasi nyt joksikuksi aikaa kaikki hänen ajatuksensa ja poisti hänen mielestään kaikki muut tunteet. Hän matkusti Turkuun hautaamaan rakastettua, vanhaa äitiänsä, oleskeli sitten pari kuukautta tiluksillaan ja kun hän sittemmin tuli olinpaikkaansa Käkisalmen lääniin, ei hän vielä ollut kirjoittanut Elsalle.
Aika ei kuitenkaan voinut poistaa Elsan kuvaa hänen sydämmestään. Usein hän ajatteli häntä ja vihdoin päätti hän vakaasti kirjoittaa hänelle. Juuri samaan aikaan sai hän näin kuuluvan kirjeen Jakobsson'ilta: "Tukholma Toukokuun 18 p. 1653. — Ystäväni everstiluutnantti! Tavallinen alamaisellinen kainous ja nöyryys kehoittavat minua ensiksi ja etupäässä puhumaan Hänen Majesteetistansa kuningattaresta. Ja siitä syystä on minulla erinomainen ilo ilmoittaa teille, että Hänen ylhäiset jalkansa ovat niin terveet kuin suinkin toivoa voipi, ja kerrotaanpa hänen baleteissa tanssivan entistä keveämmin ja miellyttävämmin. Tämähän ei voi herättää muuta kuin mitä sydämellisintä iloa jokaisen uskollisen alamaisen rinnassa, se kun ylimalkaan selvästi todistaa Hänen Majesteettinsa terveyden olevan hyvän. Valtakunnalle on tapahtunut suuri, korvaamaton vahinko — Bourdelot ei ole enää Ruotsissa! Eräänä yönä tämän kuun alussa hiipi hän tiehensä Tukholmasta. Tuon suuren miehen kainoutta ei voi kyllin ihailla, hän kun vain kaikessa hiljaisuudessa jätti pääkaupungin. Hänen aikomuksensa oli selvästi välttää niitä haikeita kaipauksen valitushuutoja, joilla kansa varmaankin olisi seurannut häntä, jos hänen lähtöaikansa vaan olisi ollut tunnettu. Ja mitä ajatteleekaan hän kiittämättömästä Ruotsista, tuo Bourdelot, mitä ajattelee hän siitä saituudesta, millä valtakunta on palkinnut hänen suuret ansionsa? Olen kuullut kerrottavan, että ne varat, mitkä hän vei mukanansa Ruotsista, eivät nouse yli parin tuhannen taalarin. Todellakin mitätön summa! Mutta onpa meillä, Jumalan kiitos, vielä espanialainen Pimentelli, mies joka monessa suhteessa on itse Bourdelotakin etevämpi! Toivokaamme että häntä ymmärretään kunniallisemmin palkita! — Ystävät pyytävät tervehtämään, työtä pitkitetään. Vaikka minulla on syytä luulla ett'ei se huvita teitä, tahdon kuitenkin mainita että olin nykyisin eräissä häissä. Häät olivat Elsan ja sen nuoren miehen, jota teidän oli tapa nimittää 'tukkukauppiaan pojaksi'. Heidän luullaan tulevan onnellisiksi, sillä ylkä on 'kunniallinen ja hiljainen mies'." Pitemmältä ei everstiluutnantti voinut jatkaa lukemista, vaan kirje putosi hänen kädestänsä. Pari, kolme päivää pysyi hän lukittuna huoneisinsa eikä huolinut ruoasta että juomasta. Mitä hän näinä yksinäisinä hetkinä ajatteli, voimme osaksi päättää siitä vastauksesta, jonka hän kirjoitti Jakobsson'ille ja jossa hän muun muassa lausui: "Tosiaankin tunnen minä olevani mitä onnettomimpia ihmisiä maailmassa, niin köyhä maallisesta onnesta kuin joku ikinä on saattanut olla. Mutta sen ohessa huomaan minä, että minä itse järjettömyyteni ja ajattelemattomuuteni takia suuremmaksi osaksi olen ollut syynä siihen enkä ole tarttunut onneen silloin kuin olisin voinut saavuttaa sen, vaan olen eriskummallisessa sokeudessani päästänyt sen käsistäni. Olen menetellyt tyhmän ihmisen tavalla, joka jättää toimittamatta tärkeimmät asiansa, kunnes on liian myöhäistä ajatella niitä. Siis on minun tosiaankin syyttäminen itseäni. Siihen terävään ivaan, jolla teidän kirjeenne ovat kirjoitetut, en minä voi vastata samalla tavalla, sillä minä olen alakuloinen", j.n.e. Yhtä surullinen mieli-ala ilmaisekse koko kirjeen sisällyksestä ja yhtäläinen valitus toteuttamatta jätetyistä aikeista onnen saavuttamiseksi.
Lähimmältä seuraavalta ajalta ei everstiluutnantti Stålsköld'istä ole mitään erinomaista kerrottavaa, paitse mitä Pekka ja sotamiehet muistuttivat, nimittäin "että heidän everstiluutnanttinsa kävi yhä juonikkaammaksi ja että oli vaikea enää tehdä mitään hänen mieltänsä myöten". He kummastelivat suuresti mikä onneton seikka lienee "tehnyt hänen niin tyytymättömäksi kaikkeen" ja odottivat "että hän parantuisi", mutta vuosi kului loppuun eikä mitään parannusta kuulunut.
Alussa vuotta 1654 sai everstiluutnantti ystävältänsä Jakobsson'ilta näin kuuluvan kirjeen: Tukholma Helmikuun 20 p:nä 1654.
"Suuri surusanoma on minulla tällä kertaa teille kerrottava, oikea onnettomuuden viesti! Meidän armollinen kuningattaremme eroaa hallituksesta, ja astuu alas isäinsä kunniakkaalta valta-istuimelta. Älkää ollenkaan toivoko, että asia tälläkin kertaa jääpi sillensä; ei ole enää toivomistakaan; Hänen Majesteettinsa on täydellä todella kyllästynyt meihin kelvottomiin, sittenkuin Pimentellikin, epätoivoissaan siitä että tällä nuhjuskansalla on niin niukalta kultaa ja aarteita, on lähtenyt pois maasta. Kreivi Maunu on auttamattomasti joutunut haaksirikkoon onnen salakarille, ja tätä nykyä on Klaus Tott se mies, joka täysin kauhoin ammentaa yltäkylläisyyden kaivosta. Tahtoo harmista haljeta ajatellessa, että hän synnyltään ja sukuperältään on ruotsalainen! Eikö olisi paljon kunniakkaampaa maalle ja valtakunnalle, jos tämä Tott olisi esim. italialainen? — Prinssi Kaarle Kustaa on siis tuleva kuninkaasi! Mitä on ollut se tiedetään, mitä saadaan sitä ei tiedetä.
"Ystävät ovat nähneet uutterat pyrintönsä kantavan hedelmiä ja iloitsevat siitä.
"Toivon pian kohtaavani teidän, sillä epäilemättä tulevat uudet olot häiritsevästi vaikuttamaan suloiseen lepoonne siellä Kaanaan maassa ja saatte kai tyytyä lähempänä Siionin linnaa sijaitsevaan asuinpaikkaan. Minä arvelen että jalopeura pian lähtee metsästämään ja silloin on hyvä hänelle, jos hänellä on teidän kaltaisia apumiehiä seurassaan. — Hyvästi siksi Jakobsson".
Kului sitten taasen pitkä aika ennenkuin everstiluutnantti Stålsköld sai mitään tietoja Tukholmasta, vaikka hän nyt hartaammin kuin koskaan ennen halusi saada niitä. Saatuansa vihdoin kirjeen näki hän sen — kuningattaren kirjoittamaksi. Hän kehoitti siinä everstiluutnanttia saapumaan niille valtiopäiville, jotka hän oli kutsunut kokoon Upsalaan toukokuun alussa, siten saattaaksensa valtakunnan säädyt tilaisuuteen vastaan-ottamaan hänen jäähyväisensä ja vannomaan uudelle hallitsijalle alamaisuuden ja uskollisuuden valan.