Kirjettä seurasi everstinvaltakirja ynnä lahjoituskirja, jossa hänelle luvattiin kaksi taloa. Joko kuningatar oli katunut kovuuttansa everstiluutnanttia kohtaan ja nyt tällä runsaalla armolla tahtoi palkita sitä, taikka joko hän tahtoi tuleviksi ajoiksi pidättää häntä puoluelaistensa joukossa, taikka mistä syystä hän lieneekin korottanut hänen ja lahjoittanut hänelle nuo maatilat, varma on, että vastanimitetty eversti ei ollut erittäin tyytyväinen saamaansa, hänen omasta mielestänsä ja varmaan monen muunkin mielestä ansaitsemattomaan everstin-arvoon. Paljoa mieluisammin olisi hän suonut jääväänsä ilman tätä arvon-ylennystä ynnä sitä seuraavaa lahjoitus-kirjettä.
Kuningattaren kirje oli viipynyt niin kauvan matkalla että everstiluutnantti Stålsköld sai sen vasta toukokuun alussa. Hänen käskynsä mukaan lähti hän viipymättä matkalle Ruotsiin, mutta ennenkuin hän saapui sinne, oli Kaarle Kustaa jo ehtinyt tulla kruunatuksi ja Kristiina kuningatar oli lähtenyt pois maasta. Matkallansa oli everstiluut … eversti piti meidän sanoa! tavannut ainoastaan sangen harvoja henkilöitä, jotka jonkunlaisella kaipauksella puhuivat pois-menevästä kuningattaresta, mutta sitä vastoin oli seuraava iloinen huudahdus kaikkialla tunkeunut kevennetyistä rinnoista: "Jumalan kiitos! nyt olemme vihdoinkin saaneet kuninkaan maahan!"
Sama iloisuus, vaikka vielä innokkaampi, kaikui vastaan Tukholmassa. Ensimmäisen iltansa vietti hän siellä Jakobsson'in seurassa, joka pitkässä esitelmässä kertoi kaikesta siitä, mitä joko "P.C.G. seura" taikka hän itse puolestaan oli toiminut jouduttaaksensa kuningattaren luopumista hallituksesta ja niin pian kuin mahdollista saattaaksensa valtikan prinssin käsiin. Suurin osa hänen esittelystänsä ei kuulu tähän kertomukseen; ainoastaan seuraava kohta on meidän tässä ottaminen huomioon.
"Te muistatte, hyvä eversti, varmaan sangen hyvin sen kesäaamun, jona te saatoitte kuningatarta Drottningholmaan? Luultavasti on myöskin säilynyt muistissanne se kukkula, jonka huipulta te katselitte luonnon kauneutta ympäristössä; kun samassa kamala, hirvittävä ääni kyllä harmittavalla tavalla keskeytti kaikki teidän runolliset mietteenne?"
"Kuinka? Tiedättekö te sen? Minä olen kuitenkin pitänyt asian salassa ja kuningattarella ei liene ollut halua kertoa tätä tapausta kellenkään!" huudahti eversti Stålsköld kummastuneena.
"Kukahan tietäisi tätä tapausta, jollen minä?" sanoi Jakobsson hymyillen. "Minähän juuri varta-vasten sitä tarkoitusta varten laitetun torven avulla sainkin aikaan tuon hirveästi kamalan äänen, joka saattoi teidänkin urhoollisen sydämenne tuskasta sykkimään! Tuo oli kovin hullunkurinen ajatus — eikö niin? Mutta kun minä tiedän kuinka taika-uskoisia ihmiset, viisaimmatkin niistä, ovat, niin päätin kuningatarta kohtaan koettaa ennakkoluulon voimaa. Ja vielä tällä hetkelläkin, olen vakuutettu siitä, että minä tällä kujeellani joudutin hänen hallituksesta-luopumis-ajatuksiansa".
"Siitä minäkin olen varmasti vakuutettu", lausui eversti Stålsköld. "Mutta missä ihmeellisessä paikassa te olitte piilossa, kun en minä, vaikka tarkasti etsin, voinut löytää vähintäkään jälkeä teistä?"
Jakobsson rupesi nauramaan.
"Luuletteko", sanoi hän, "että minä olisin ollut kyllin yksinkertainen, näyttääkseni itseäni jollekulle, kun tahdoin olla kummituksena ja käydä semmoisesta! Ei eversti ystäväni, niin yksinkertainen en ollut! Ettekö muista että te kerroitte minulle aiotusta retkestä, seuratessani teitä Portugalin lähettilään asuntoon? Minulla oli sen tähden hyvää aikaa valita paikka ja niin hyvin olin kätkeytynyt erääsen luolaan, ett'ette olisi löytänyt minua, vaikka olisitte etsinyt neljä vuorokautta yhtä mittaa!"
Kaarle Kustaa oli noussut Ruotsin valtaistuimelle pää täynnä suuria, kunnianhimoisia tuumia. Ne unelmat suurista voitoista ja loistavista urostöistä, jotka hänen oleskellessansa syrjäisessä Borgholmassa olivat kangastaneet hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan, nämät unelmat olivat nyt todellisuudessa pantavat toimeen. Sota oli sentähden hänen ensimmäinen ajatuksensa aamulla, viimeinen ehtoolla. Ruotsin jalopeura oli jo liian kauan levännyt, nyt piti sen taasen lähteä liikkeelle, lähteä tavoittamaan uutta saalista ja vereksiä seppeleitä! Mutta minne? siitä vaan oli kysymys. Pian saatiin tähänkin kysymykseen kuitenkin vastaus ja sodan raivottaret alkoivat levittää hävitystä ja kauhua onnettomassa Puolanmaassa.