Eversti Stålsköld'in ei suotu seurata sankarikuningasta hänen voittoisalla retkellään Puolanmaan sydämeen. Hän lähetettiin sitä vastoin siihen vähäläntäiseen joukkoon, joka Kustaa Aadolf Lejonhufvud'in johdolla oli saanut toimekseen valloittaa Litvanmaata. Kunniakkaalla tavalla lisättyään sotakunniaansa mainitussa maassa sekä Liivinmaassa, seurasi hän samaa Lejonhufvud'ia, kun hän kesällä 1656 sotajoukon ylipäällikkönä tuli Suomeen, jonka rajain ylitse tsaarin saaliinhimoiset joukot hävittäen olivat samonneet.
25 LUKU.
Venäläiset olivat tunkeuneet maahan samaan aikaan monessa kohden, sekä Laatokan pohjois- että eteläpuolella. He murhasivat, polttivat, ryöstivät ja hävittivät kaikki mikä vaan eteen sattui. Hätä lähimmissä raja-seuduissa oli sanomattoman suuri. Nyt, kuten usein ennenkin, olivat Suomenmaan omat sotajoukot toimessa toisella taholla ja vuodattivat vertansa vieraalla maalla, samalla aikaa kuin heidän oma kotomaansa oli melkein kokonansa jätettynä alttiiksi vihollisten hävitykselle. Mutta nyt, kuten ainakin hädän hetkellä, oli Suomen talonpoika valmis uhraamaan viimeisenkin veripisaransa isänmaan puolustukseksi, ja ne voimakkaat ponnistukset, joita maamme asukkaat tekivät kotonsa ja kontunsa suojelemiseksi, ovat kauneimpia koristuksia meidän historiamme lehdillä.
Eräs vihollisen hävittäviä ratsujoukkoja oli tunkeunut pohjois-Karjalaan ja sen luultiin aikovan Savonmaan kautta rynnätä Hämeesen. Eversti sai käskyn noin kolmensadan miehen kanssa lähteä vastustamaan näitä pelättäviä vihollisia ja jos mahdollista karkoittamaan heidät takaisin. Aikomus oli että hän matkalla maan itärajoille keräisi kansalta apuväkeä mieslukuisen joukkonsa lisäksi, ja tällä tavoin onnistuikin hänen lisätä sotavoimaansa pariin tuhanteen mieheen, sillä kaikkialla mistä hänen matkansa kävi yhtyi häneen joukoittain talonpoikia. Tuskin tarvinnee mainita, että näiden maalaissotilasten varustus ja aseet olivat perin huonot ja vaillinaiset. Ainoastaan aniharvat, kaikkein varakkaimmat heistä olivat varustetut edes vähänkään kelvollisilla aseilla.
Eversti Stålsköld oli tämän joukkonsa kanssa saapunut pohjois Hämeen luonnon-ihaniin pitäjiin. Matkan rasituksista väsynyt miehistö piti lepoa erään vähäisen joen ylitse menevän sillan luona. Marraskuun päiväksi oli päivä erinomaisen lauhkea ja kaunis, aurinko paistoi niin lämpimästi kuin se ainoastaan harvoin paistaa syksyiseltä taivaalta. Sillä aikaa kuin sotamiehet kootaksensa uusia voimia halukkaasti nauttivat niitä ruokavaroja mitä sattui olemaan käsillä, ratsasti eversti alas sillalle ja katseli sieltä pohjanluontoisen maiseman kauneutta ympäristössä. Hän seurasi silmäilyillään mutkikasta jokea jonka rantoja pitkin Puhuri jo oli laskenut kimaltelevan kristallikannen, mutta jonka aaltoset vielä keskellä joenuomaa vapaina ja iloisina lirisivät eteenpäin. Etäällä viheriöitseväin orasvainioiden ja kellastuneiden niittyjen toisella puolella kohosivat komean herrastalon musta katto ja valkoiset muurit härmäisten koivujen latvain ylitse; vielä etäämmällä näkyi majesteetillinen kuusikkometsä kohoavan erään vuoriharjanteen rinteillä, jonka jyrkistä onkaloista mainittu joki suurella pauhinalla syöksi alas.
Kun eversti Stålsköld, ajatuksiinsa vaipuneena, katseli edessänsä olevaa, tässä ylempänä heikosti kuvattua maisemataulua, astui eräs sotamies hänen luoksensa. Lakki kädessä ja syvään kumarrellen lähestyi sotilas.
"Teidän ylhäisyytenne herra eversti!" lausui hän äänellä, joka todisti surua ja huolta. "Te katselette tätä herraskartanoa, kentiesi haluaisitte tietää kuka siinä asuu ja kuka on kartanon omistaja?"
"Myönnänpä että kernaasti haluaisin saada tietoa siitä", vastasi eversti ystävällisesti, kääntyen sotamiehen puoleen, jonka kanssa hän par'aikaa riehuvan sodan aikana oli ollut osallisena monissa vaaroissa, ensiksi Litvassa, sitten Liivinmaalla ja vihdoin Suomessa.
"Siinä tapauksessa tahdon ilmoittaa teille että paroni Gyllenström asuu siellä ja että hän myöskin on paikan omistaja".
"Paroni Gyllenström!" huudahti eversti kalveten. "Tunnetko sinä sen herran?" lisäsi hän tuokion vaiti oltuansa.