"Tunnen, herra eversti, minä tunnen hänen varsin hyvin, sillä minä tiedän että hän on enemmän perkele kuin ihminen".
"Miksi niin arvelet?"
"Minä kerron teille elämäni sadun — se ei ole pitkä" — sanoi sotamies vihasta säihkyvin silmin. "Nuo hävitettyjen huoneiden rauniot, jotka näette tuolla oikealla puolella jokea, ovat ainoat jäännökset minun hyvin rakennetusta talostani, joka niin kauvan kuin ihmismuisto ulottuu on mennyt perintönä meidän suvussamme, niin että minä perin sen isältäni, hän isältänsä j.n.e. Se ei ole koskaan ollut kenenkään aatelismiehen omana, vaan me olemme aina maksaneet veroa suorastaan kruunulle. Eikä se kuulunut myöskään paroonin vapaaherrakuntaan. Mutta talo oli liian likellä hänen hoviansa, ja kiihoitti hänen saaliinhimoansa, sillä hän on yhtä ahnas kuin julmakin. Petoksella hankki hän itsellensä ensiksi oikeuden kantaa talon kruununverot ja tarjousi sitten polkuhinnasta lunastamaan itsellensä minun omistusoikeuttani maahan. Ja kun ei hän voinut saada minua siihen myöntymään, niin rupesi hän kaikilla tavoin, mitä suinkin ajatella voipi, kiusaamaan minua. Hän kiskoi minulta liiallisia veroja, vaati laittomia päivätöitä ja hakkautti väellänsä maahan suuren osan talon metsää. Mutta kun ei hän tällä kaikella voinut kukistaa minun vastustustani, niin ilmoitti hän vuoden 1654 sotamiesten otossa minun, sanoen minun kuuluvan hänen alustalaisiinsa, ja minä otettiin ilman muita mutkia sotamieheksi. Siten pakoitettuansa minun jättämään kotoni ja kontuni yhdisti hän taloni muihin tiluksiinsa, ja minä näen nyt isäni perinnöstä ainoastaan raunioita jälellä". — Liikutus, joka valtasi hänen kertoessaan näitä kokemiansa kärsimyksiä pakoitti sotilaan tässä muutamaksi silmänräpäykseksi keskeyttämään kertomuksensa. Sitten jatkoi hän: "Mutta julmuus, millä hän kohtelee talonpoikia, ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen julmuuteen, jota hän on osottanut koti-elämässään. Ah! muistellessani hänen rouvaansa — Jumala hänen sieluansa siunatkoon — voipi vieläkin tapahtua, että kyyneleet herahtavat silmistäni. Hän oli enkelin kaltainen, ja me nimitimme häntä 'Taivaan armoksi' kun olisi ollut sanottava 'Hänen armonsa!' Hän lohdutti kärsiviä, hän itki murheellisten kanssa ja armahti onnettomia, mutta hän, ihmisraukka, oli kuitenkin onnettomin meistä kaikista".
"Mitä hänestä? Sano pian mitä tiedät hänestä!" ärjäsi eversti kuumeentapaisella pikaisuudella.
"Mitä minä tiedän hänestä?" toisti sotilas murheellisena. "Oi, herra eversti, minä tiedän niin vähän ja kuitenkin niin paljon! Muutamat sanovat että paroni monen rääkkäyksen perästä on tappanut hänen, toiset arvelevat että hän ruumis-arkussa on hautuutanut puunkappaleita hänen sijassansa, ja että hänen armonsa vielä elää muurattuna erääsen komeroon seinässä, johon hän pienestä rei'ästä antaa hänelle sen verran ruokaa että se hädin tuskin riittää pitämään häntä hengissä".
Kylmä väristys kävi eversti Stålsköld'in ruumiin läpi, hän kävi kalman kalpeaksi ja oli horjahtaa alas hevosen selästä.
"Vai niin, lurjus!" huudahti hän hampaitansa kiristäen. "Sentähdenkö jätit Tukholman ja asetuit asumaan tähän syrjäiseen seutuun, että voisit oikein pirullisesti kiusata viatonta raukkaa? Voi kuitenkin sinua! Kaikki helvetin vallat, sinun uskolliset liittolaisesi eivät voi pelastaa sinua minun rankaisevasta kädestäni".
Lepoaika oli nyt lopussa ja torven toitotus kutsui lähtöön. Synkkänä ja kolkkona kuni myrskyinen syys-yö ratsasti eversti Stålsköld joukkonsa etunenässä, ja nähtiinpä hänen toisinaan ottavan esille ja tyystin tarkastavan pistooleja, jotka olivat hänen vyöllänsä. Myöskin sotamiehiin näytti päällikön synkkyys tarttuneen, sillä äänettöminä, sanaa vaihtamatta marssivat he eteenpäin. Vihdoin ehdittiin siihen kylään, jossa oli päätetty levää yötä. Useimmat väsyneistä sotilaista etsivät lepoa, — mutta niin ei tehnyt heidän everstinsä.
"Minä ratsastan ulos muutamaksi tunniksi", sanoi tämä palvelijallensa Pekalle. "Älä ollenkaan ole letoton jos viipyisinkin poissa jälkeen puoli-yön. Viimeistään taas olen täällä aikaisin huomen-aamulla, vähää ennen kuin lähdemme jatkamaan matkaa".
Uskollinen palvelija heitti tutkivan ja huolta ilmaisevan silmäyksen herraansa ja uskalsi muistuttaa: "Mutta hyvä eversti, ettehän toki ratsastane ulos yksinänne? Voisittehan joutua jonkun vihollisen partiojoukon käsiin, jonkun — —"