Eversti Stålsköld odotti turhaan vastausta; ei sanaakaan kuulunut paroonin huulilta, mutta hänen ruumiinsa värähteli kuni vilutautisen ja mitä moninaisimmat mietteet risteilivät hänen päässänsä.
Yht'äkkiä näyttivät hänen rauhattomat ajatuksensa löytäneen pelastuskorren, jota ne hapuilivat. Hänen terävissä kasvonjuonteissaan kuvautui pian haihtuva tyytyväisyyden loiste, josta tottuneen hovimiehen kuitenkin onnistui poistaa kaikki se iva, millä hän sydämensä syvyydestä katseli suoraluontoista, ritarillista Stålsköld'iä. Parooni loi vitkalleen katseensa everstiin, ja teeskennelty suru ja kärsimys kuvautuivat mestarillisesti hänen kasvoissaan; mutta yhä edelleen pysyi hän äänettömänä.
"Te aiotte siis kuolla paatuneena konnana, keventämättä edes omaatuntoanne rikoksienne tunnustamisella!" huusi eversti kohottaen pistoolia paroonin otsan tasalle.
Tämän liikkeen tapahtuessa ei paroonin kasvojen juonteissa voinut huomata mitään muutosta. Asettaen käsivartensa ristiin rinnallensa lopetti hän vihdoin äänettömyytensä ja luoden kylmän katseen Stålsköld'iin lausui hän odottamattomalla tyyneydellä:
"Lauaiskaa, jos teitä haluttaa, ja tehkää loppu elämästä, joka teidän tähtenne on ollut ilottomampi kuin maan poveen kätketyn, auringon lämpöä ja valoa kaipaavan madon! Teidän ajattelemattomuudellenne ja kevytmielisyydellenne ei näy mikään olevan pyhää, ja murhanteko soveltunee varsin hyvin teidän entiseen menetystapaanne". Hänen näin puhuessaan näytti hänen luottamuksensa sanojensa hyvään vaikutukseen lisääntyvän, ja viattomasti vääryyttä kärsineen siveellisellä etevämmyydellä jatkoi hän raikkaalla ja vakavalla äänellä. "Se, joka on riistänyt minulta koko elämäni onnen, tekee minulle muutoin ainoastaan hyvän työn riistäessään minulta hengen, joka ei minulle enää ole minkään arvoinen. Älkää sentähden epäilkö täyttää kaunista tekoanne!"
Eversti Stålsköld antoi kätensä hiljalleen vaipua alas. Hän näytti ensi silmänräpäyksessä ikäänkuin joutuneen hämille paroonin sanoista ja heitti vakaisen silmäyksen omaan sydämeensä, jossa hän myöskin keksi kuvan, joka ulkonaisissa piirteissä muistutti sitä hirvittävää kuvausta, minkä Gyllenström juuri oli esittänyt hänelle. Mutta silmäys paroonin petollisiin kasvoihin, joka nyt, luullen ett'ei vastustajan huomio ollut häneen kiinnitetty, salavihkaa katseli Stålsköld'iä, viritti viimeksimainitussa taasen täyteen liekkiin sen hehkuvan mielikarvauden, joka oli pakoittanut hänen tulemaan tähän onnettomaan paikkaan.
"Lakatkaa paatuneista syytöksistänne ja tehkää minulle tili, jota vaadin teiltä", ärjäsi hän, ja astui taasen askeleen lähemmäksi vankiansa.
"Minä en ole velvollinen tekemään teille mitään tiliä enkä aio sitä tehdäkään!" vakuutti parooni Gyllenström. "Ainoa tili mikä tässä olisi voinut tulla kysymykseen olisi ollut tehtävä ase kädessä, mutta tämänkin tilin olette te tehnyt mahdottomaksi tunkeumalla salamurhaajana väkivallalla minun huoneeseni".
"Jos olisin vaatinut teitä kaksintaisteluun", vastasi Stålsköld, "niin mitä takeita minulla olisi ollut siitä, ett'ette siinä tapauksessa olisi käyttänyt tavallista kavalaa ja petollista sotatapaanne?"
Ylpeänä siitä että oli onnistunut saamaan tuon aseiden käyttämisen paljoa paremmin kuin taitavaan sanakiistaan tottuneen sotilaan suullisesti puolustamaan menetystapaansa, loi parooni Gyllenström nyt Stålsköld'iin arvokkaan katseen ja vastasi: