"Kavaluus ei ole koskaan saastuttanut minun ikivanhan vaakunaani puhtaita värejä, ja minun kunniasanani lienee toki yhtä luotettava kuin teidän!"
Tässä oli kuitenkin rehellisen Stålsköld'in mielestä menty liian pitkälle, ja kiivastuen huusi hän vihasta vapisevalla äänellä:
"Vai minä hävytön konna! Niinkö julkeatte sanoa minulle, te, joka lähettiläidenne kautta mitä inhottavimmalla tavalla tahdoitte salaisesti murhauttaa minun Tukholmassa, te, joka samain konnamaisuutenne välikappaleiden kautta syöksitte minun kuohuviin aaltoihin myrskyisellä merellä! Nämät konnatyöt eivät kuitenkaan ole vielä mitään niiden rikosten suhteen, joita te sittemmin olette tehnyt, mutta nekin jo ovat siksi suuria ja inhottavia, ett'ei teillä ole mitään oikeutta vaatia kunnioitusta ja luottamusta!"
Parooni Gyllenström'in omatunto ei ollut valmistamaton siihen että eversti Stålsköld'illä oli ollut ainakin varma aavistus siitä että ne murhayritykset, joita häntä vastaan oli tehty, olivat alkujaan lähteneet hänen leppymättömästä vihamiehestään, paroonista. Sentähden kuunteli hän tyynellä halveksivaisuudella everstin suoria sanoja, ja ilvehymyllä vastasi hän:
"Minulla olisi oikeus vaatia teiltä todistuksia näihin halpamielisiin syytöksiin. Jos teillä Tukholmassa taikka missä hyvänsä on ollut onnettomuus joutua joidenkin roistojen käsiin, niin ei kukaan voine tehdä minua siitä vastuun-alaiseksi. Ja vaikkapa epäilisittekin minun palveluksessani olevia henkilöitä, niin huomatkaa, että teidän sekaantumisenne minun perheellisiin oloihini ei ole voinut pysyä salassa heiltä kaikilta ja että he ymmärrettävästä innosta isäntänsä asian hyväksi mahdollisesti ovat saattaneet koettaa rikoksella, jota minä inhoan, kostaa minun oikeuttani".
Ikäänkuin rivakkaalla askeleella vapauttaaksensa itsensä niistä solmiavista sanoista, joita nyt rupesi kietoutumaan hänen ympärillensä, huusi Stålsköld:
"Näyttääkseni kuinka lujasti minä luotan asiani oikeuteen, ulotan minä jalomielisyyteni teidän konnamaisuutenne ylitse. Ottakaa tämä!"
Eversti Stålsköld oli puhuessaan irroittanut toisen pistooleistansa vyöltään ja tarjosi sen nyt paroonille.
Ilon välähdys loisti tämän kasvoista, mutta kieltävällä liikkeellä sysäsi hän tarjotun aseen luotansa ja astui akkunan luokse.
Parooni veti syrjään raskaan villaisen akkunavaatteen. Hän aukasi salvat, jotka pitivät kiinni akkunaa ja syys-illan viileä ilma virtasi ummehtuneesen huoneesen.