"Katsos tänne", lausui hän liikutetulla äänellä everstille, joka verkalleen oli lähestynyt akkunaa, kiinnittäen pistooleja vyöllensä.
Stålsköld loi silmäyksen illan pimeydessä lepäävän seudun yli. Tästä akkunasta, kukkulalle rakennetun niin kutsutun linnan yläkerroksesta oli lavea näköala rakennusta ympäröiväin lehtipuiden ylitse. Etäämmällä olevain viljeltyjen vainioiden takana häämöitti silmään jylhä hongisto, ja tästä seudusta kuului illan hiljaisuudessa kallioseinäin välissä alaspäin syöksyvän kosken kova-ääninen kohina.
"Tuolla on paikka", sanoi parooni, osoittaen kädellänsä siihen suuntaan, josta kosken pauhina kuului, "tuolla on paikka, missä meidän kohtalomme on ratkaistava. Kalliot, jotka kohoavat molemmin puolin väsymätöntä koskea, ovat nähneet minun mielipuolena surusta sen vuoksi ett'en ole omannut sen naisen rakkautta, jota minä sisällisintä olentoani kalvavalla intohimolla olen rakastanut. Tämä paikka tuntee koko sen sanomattoman kirouksen, jonka teidän rikoksellinen rakkautenne on saattanut minun avioliittooni — siellä on sovelias paikka joko minun taikka teidän taikka meidän molempain erota elämästä".
"Minä olen suostunut tähän kaksintaisteluun ja annan myöskin määrätä paikan sitä varten, mutta minä vaadin että meidän asiamme tulee ratkaistuksi jo tänä iltana, sillä huomen-aamuna jätän minä jo tämän paikkakunnan. Valmistakaa siis itsenne heti seuraamaan minua!"
Parooni kumarsi syvään ja hänen onnistui salata se ilkkuva ilo, joka samassa loisti hänen kasvoillaan.
"Minä seuraan teitä aseettomana ja olen paikalla valmis seuraamaan teitä, herra eversti, jahka olen noutanut viitan päälleni suojaksi illan viileyttä vastaan. Niin totta kuin elän, palaan minä takaisin muutaman silmänräpäyksen perästä".
"Minä uskon teidän sanaanne, parooni, ja odotan teitä tässä huoneessa", sanoi Stålsköld. Parooni osotti häntä arvokkaalla viittauksella istahtamaan nojatuoliin. Sen perästä läksi Gyllenström ulos huoneesta, ja hänen askeleensa kuuluivat vielä hetken aikaa kaikuvan linnan kiviportailla.
Ehdittyänsä alakertaan kiiruhti parooni askeleitansa, käyden avaran etehisen toiseen päähän. Siellä avasi hän oven, josta tultiin suureen asumattomaan huoneesen. Ennen komeat kultavaatetapetit, jotka verhosivat seiniä, riippuivat repaleina, ja avatusta ovesta virtaava ilma saattoi ne vähäiseen liikkeesen. Pimeys tässä huoneessa alakerroksessa oli suurempi kuin yläkerroksessa, joka kohosi tiheiden, vaikka nyt jo lehdettömien vanhain rakennusta ympäröiväin pensasten yli. Vakain askelin astui parooni huoneen läpi, napautti kerran ovelle, joka johti vähäiseen linnan nurkkakamariin.
Silmänräpäyksen kuluttua aukesi ovi, ja synkkä haamu tuli näkyviin, kynttilä kädessä valaisten paroonia. Hänen kasvonsa olivat semmoiset, joita ei voi unhottaa, joka ne on kerran nähnyt. Meille eivät ne olleet tuntemattomat. Nuo lujasti yhteen puristetut huulet, nuo rypistyneet silmäkulmat eivät voi olla kenenkään muun kuin paroonin kaikissa konnantöissään uskollisen kätyrin, onnettomuutta ennustavan taloudenhoitajan, herra Mörk'in.
Parooni astui kiiruusti sisään ja lukitsi itse mitä suurimmalla huolella oven. Kanssapuhe, jota pidettiin hiljaisella äänellä hänen ja taloudenhoitajan välillä ei ollut pitkä. Mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella kuunteli herra Mörk paroonin sanoja ja kun tämä oli lopettanut, kuvautui pirullinen, ilkkuva ilo hänen synkissä kasvoissaan. Mitä heidän puhelunsa koski, saamme kohta tietää.