Huonetta valaisi heikosti palava lamppu. Akkunan eteen oli tehty lautaseinä, joka kuitenkin loppui noin kyynärän verran katosta alaspäin, joten päivän aikana heikko valo pääsi tunkeumaan huoneesen.
Vaikka pieni, oli tämä huone kuitenkin tavallansa mukavan, jopa komeankin näköinen. Seiniä peittivät sievästi kirjatut tapetit, joiden muinoin loistavat värit kuitenkin jo olivat paljon vaalenneet. Huonekalut olivat todellisia taideteoksia, kaunistetut taidokkaasti tehdyillä leikkauksilla ja silatut kallisarvoisilla puulajeilla. Herra Mörk'in astuessa sisään makasi Elvira puolinukuksissa seinän vieressä olevalla sohvalla. Hän oli hyvin kuihtuneen näköinen. Vaikka hänen väsymättömän vartijansa, taloudenhoitaja Mörk'in, jolla yksinänsä oli oikeus päästä vapaaherratar Gyllenström'in kaikesta ulkomaailmasta eroitettuun huoneesen, olikin tapana alituisesti käydä hänen luonansa, loi hän nyt kuitenkin levottoman, kysyväisen silmäyksen miehensä jääkylmään, rohkeaan kätyriin, sillä tähän aikaan vuorokaudesta sai hän kuitenkin tavallisesti olla vapautettuna hänen läsnäolostansa.
Vähäisellä kohteliaisuuden vivahduksella lausui herra Mörk heti huoneesen tultuansa:
"Suvaitkaa, rouva vapaaherratar, valmistautua heti seuraamaan minua".
Vapaaherratar nousi ylös ja astui tyynenä häntä vastaan. Koko hänen olennossaan voi huomata samalla kertaa nöyryyttä ja loukkaamatonta arvoisuutta.
"Ja ken käskee minua seuraamaan teitä?" sanoi hän, luoden vakaan silmäyksen herra Mörk'iin.
"Parooni" — vastasi herra Mörk lyhyesti ja huolettomalla äänenkorolla, jolla hän ikäänkuin tahtoi ilmoittaa ett'eivät mitkään kysymykset eivätkä vastaansanomiset tässä olleet paikallansa. "Siis", lisäsi hän, ojentaen Elviralle myötänsä tuodun viitan, "siis täytyy se tapahtua. Yö tulee kylmä ja matkamme tulee kenties kyllin pitkäksi. Te tarvitsette tämän viitan".
"Ja minne aikoo parooni viedä minun?" kysyi Elvira äänellä, joka osoitti kuinka arvottomalta elämä jo näytti tälle vielä nuorelle naiselle.
"Sitä en tiedä. Tehkää hyvin ja seuratkaa minua" sanoi herra Mörk, avaten oven sammutettuansa lampun huoneessa.
Elvira heitti herra Mörk'in tuoman raskaan viitan hartioilleen ja veti sen päähineen päänsä ylitse, samassa kuin hän hiljaisesti huo'aten jätti yksinäisen kammionsa, joka todenteolla oli ollut hänelle rakas, sillä se oli vapauttanut hänen joka päivä näkemästä paroonia, hänen puolisoansa. Ainoastaan jostakin erityisestä syystä oli parooni joskus käynyt tässä huoneessa.