Tultuansa alas herra Mörk'in huoneesen viipyivät he siinä ainoastaan niin kauan, että taloudenhoitaja mitä huolellisimmasti ehti lykätä laatikon takaisin paikallensa. Sitten sammutti hän Kynttilän lyhdystä ja astui nyt vankinsa kanssa hänen oman kamarinsa ulkopuolella olevan kolkon etuhuoneen läpi ulos pihalle.
Täällä tarjosi hän vapaaherrattarelle käsikynkkänsä ja kääntyi äkkiä alas pitkään lehtokujaan, joka johti talosta koskelle päin. Heidän mustat haamunsa katosivat pian syys-illan pimeyteen. Tie, jonka herra Mörk oli valinnut, oli paljon lyhyempi kuin se, jota parooni eversti Stålsköld'in kanssa kulki samaan aikaan, samaa päämaalia kohden.
Koko tämä tapaus oli tapahtunut lyhyemmässä ajassa kuin mitä oli mennyt sen kertomiseen.
Matkalla koskelle oli jo tullut täydellinen yö-pimeä, ja kuu, joka ainoastaan kolmannella osalla pintaansa valaisi maata, loi vain niukasti valoa vaeltajain polulle. Polku kävi herraskartanon ja metsän välillä olevan avaran niityn poikki. Jos Stålsköld kävellessään paroonin kanssa olisi heidän ehdittyänsä sille mäennyppylälle, jonka ylitse suuri maantie kulki, silmäillyt ympärillä olevaa seutua, olisi hän himmeässä kuunvalossa nähnyt nämät varjot liikkuvan eteenpäin niityllä. Heti sen perästä kääntyi maantie, tehden äkkimutkan vastaiselle suunnalle, ja vasta etäämmällä kulki se suoraan koskea kohden.
Herra Mörk ja hänen vankinsa eivät alussa vaihtaneet sanaakaan keskenänsä. Kulettuansa niityn poikki tulivat he sangen tiheään metsään, jonka risteilevillä poluilla taloudenhoitaja liikkui yön pimeydessä semmoisella varmuudella, että siitä helposti voi huomata hänen täydellisesti tuntevan seudun. Pian rupesi kosken kohina kuulumaan selvemmin. Metsä harveni harvenemistaan, kunnes näkyviin tuli alastomia kallioita ja vuoren onkaloita, joiden välissä syyssateiden paisuttama koski nopeasti riensi eteenpäin.
Tämä koski, jota me jo ennen Stålsköld'in seurassa olemme sen yläpuolella joen ylitse menevältä sillalta katselleet, syöksi edempänä olevaa suurta järveä kohden kahdella putouksella. Ylempi heti sillan alapuolella oleva putous ei ollut niin jyrkkä eikä myöskään niin ahtaalle kallioseinäin väliin pakoitettu kuin alempi, joka kappaleen matkan päässä kootuin voimin syöksi alas kolkkojen ja jylhien kalliolohkareiden välitse.
Näiden kahden putouksen välillä oli tyynempi suvantopaikka, jonka ylitse voimakkaasti soutamalla vaaratta voi kulkea veneellä toiselta rannalta toiselle. Tämän suvannon tunsivat seudun asukkaat hyvin, mutta käyttivät sitä varsin harvoin, koska vähinkin varomattomuus ylitse kulkeissa jo oli saattanut monen varmaan perikatoon vuolaassa, terävillä kallionlohkareilla täytetyssä alemmassa putouksessa.
Tähän ylitsemenopaikkaan saattoi herra Mörk vapaaherratar Gyllenström'in. Heidän saavuttuansa paikalle katkasi hän pitkän äänettömyyden ja lausui kuiskaavalla äänellä.
"Tänne on parooni käskenyt minun saattaa teidät. Suvaitkaa levähtää niinkauan kuin odotamme paroonin tuloa, sillä meillä on vielä tänä yönä matkustettavana sangen pitkä matka autioiden, synkkäin metsäin läpi. Paroonilla on erityinen syy nykyään muuttaa perheväkensä kanssa sydänmaahan, hirvimetsän takalolle perustamaansa uudistaloon. Toivomme kuitenkin voivamme tehdä teidän elämänne siellä yhtä suloiseksi kuin linnassakin", lisäsi taloudenhoitaja ilkkuvalla äänellä.
Elvira istui kallionlohkareelle vähääkään kummeksimatta tätä paroonin odottamatonta tekoa. Kaikki, mikä koski hänen miestänsä, oli tullut hänelle arvottomammaksi kuin jokapäiväisin tapaus hänen elämässään. Ikäänkuin kuolonväsymys oli huomattava tämän nuoren naisen koko olennossa, jota ei yksikään toivon säde enää virkistänyt.