Herra Mörk kävi muutaman askeleen eteenpäin polkua, joka kulki pitkin vedenrajaan. Hänen ei olisi ollut tarvis, niinkuin hän kuitenkin teki, alituisesti katsoa taaksensa, pysyikö Elvira paikallansa. Tämä ei koettanutkaan yön pimeydessä lähteä karkuun vartijattansa. Pari syltä siitä paikasta, johon herra Mörk oli jättänyt vankinsa, kohosi sangen suuri yksinäinen kallionlohkare; sen ohitse saattoi parilla askeleella tulla suurelle, vedenpinnan ylitse kohoavalle kivelle. Tästä, jossa jokiranta muodosti vähäisen tyynen lahdekkeen, oli pienoinen vene huolellisesti kiinnitettynä rantaan. Tämän venosen laittoi herra Mörk pikaisesti järjestykseen; kalliolohkareen vieressä olevasta kolosta otti hän kaksi paria airoja, jotka hän asetti veneesen, ja sen tehtyänsä irroitti hän nuoraa niin paljon, että veneen missä silmänräpäyksessä tahansa voi lykätä ulos rannasta.
Saatuansa kaikki näin tarpeenmukaiseen kuntoon palasi hän vapaaherrattaren luokse, tarjosi hänelle käsivartensa ja vei hänen paaden luo, jonka jälkeen hän astui veneesen ja auttoi vapaaherratartakin siihen. Itse istui hän toiselle soutulaudalle ja pani ulos airot odottavaan asemaan. Hän viittasi Elviraa istumaan veneen perään, joka oli käännettynä maalle päin, ja tätä viittausta totellen istuutui viimeksi mainittu käärien viittaa huolellisemmin ruumiinsa ympärille.
Sillä tavoin istuivat he molemmat siinä odottaen paroonin tuloa. Heidän ylipuoleltansa samoinkuin alaakin päin kuului kosken yksitoikkoinen kohina. Kumpaiseltakin rannalta kuului syksytuulen surullinen humina honkain latvoista ja koko seutua verhosi yön pimeys raskaana, kolkkona ja läpitunkemattomana.
Silloin alkoi kuulua kaukaa lähenevien askeleitten töminä. Herra Mörk kavahti seisomaan, ja henkeänsä pidättäen kuunteli hän tätä ääntä, joka jok'ainoa silmänräpäys läheni.
26 LUKU.
Lukijan luvalla siirrymme nyt vähän enemmän kuin neljä vuotta takaperin ajassa eli alkukesään 1652, jolloin jätimme parooni Gyllenström'in ynnä vapaaherrattaren, heidän saavuttuaan Turkuun tuon myrskyisen merimatkan perästä Tukholmasta. Tällä matkalla sai Elvira Jakobsson'ilta kuulla onnettomuuden, joka oli kohdannut Stålsköld'iä, ja riemuitsevalla ilvehymyllä koetti Gyllenström kehoittaa häntä hänen taluttamanansa uskaltamaan laivankannelle katsomaan vaahtoavaa merta, jonka syvyyteen muinoin niin onnellinen kilpailija, sen pahempi, ainiaaksi oli kadonnut.
Elvira oli saatuansa tiedon Stålsköld'in onnettomasta lopusta mennyt ensihetkellä tainnoksiin. Toinnuttuansa tuntui hänestä ikäänkuin viimeinen yhdysside hänen ja paroonin välillä vihdoin olisi katkennut. Hänestä tuntui, ikäänkuin hänen sydämensä nyt vasta voisi hengittää, kun hänellä oli täysi syy halveksia puolisoansa, jonka vaikutusta Stålsköld'in perikatoon ei hän silmänräpäystäkään epäillyt. Hänen sydämensä oli tyhjä, tyhjä rakkaudesta, toivosta ja luottamuksesta, ja kärsivällisyydellä kävi hän tulevaisuutta kohden, varmana siitä ett'ei mitään vihattavampaa voisi hänelle tapahtua kuin se mitä hän jo oli tottunut kärsimään.
Kun jahti "Carl Gustaf" vihdoin saapui Turun satamaan, astui hän viipymättä matkavaunuihin, jotka taloudenhoitaja Mörk'in toimesta pian ajoivat rantaan. Hänen viereensä asettui parooni istumaan ja sanaa vaihtamatta lähtivät he matkalle syrjäiseen, jylhään Hämeenmaahan, jota kaikki ruotsalaiset vielä enemmän siihen aikaan kuin nyt pitivät kolkkona erämaana. Elviralle oli tämä syrjäinen seutu tervetullut, se kun paremmin kuin loistava Tukholman kaupunki soveltui hänen pettyneiden toiveittensa haudaksi.
Kun siis pitkän matkan perästä vanha, valkoinen linnarakennus korkeine, mustine kattoineen näkyi kohoutuvan kesän ihanimpaan vihannuuteen verhotun puiston ylitse paroonin maatilalla, katseli Elvira jonkunlaisella ilolla vastaista kolkkoa asuntoansa.
Ja todellakin tuli tämä paikka Elviralle ensi aikoina hiljaisen rauhan lähteeksi, joka raittiin tuulahduksen tavoin virvoitti hänen sydäntänsä. Asian laita olikin todella se, että etevimpänä syynä paroonin päätökseen muuttaa Suomeen oli ollut hänen tulinen, intohimoinen rakkautensa Elviraan. Hän oli ajatellut, että Elvira siellä erämaassa, jossa hän ei olisi tilaisuudessa seurustelemaan kenenkään muun kuin hänen kanssansa, aikaa voittain voisi taipua, jollei rakastamaan häntä, ainakin kärsimään hänen läsnäoloansa. Kun hänen tuona myrskyisenä yönä Ahvenanmerellä onnistui vapauttaa itsensä Stålsköld'istä, kasvoi hänen luottamuksensa aikeensa onnistumiseen, ja levottomalla kiiruulla oli hän kulkenut tuon matkan maatilallensa Hämeesen.