"Minä aavistan jotain petosta ja vaadin pikaista ratkaisua. Jos te teette jonkinlaisia epäilyttäviä liikkeitä, niin pidän minä itseni pakoitettuna laskemaan luodin päänne läpi", sanoi hän.
"Olkaa huoleti", vastasi parooni Gyllenström. "Minähän olen aseettomana, ihan aseettomana".
Tästä vastauksesta tyyntyi eversti hiukan. He kulkivat edelleen äänettöminä ja niin saapuivat he vuoriselänteelle, jonka onkaloista hyökyvä koski syöksi alas. Täällä jyrkkeni polku ja kierteli kolkkoin, uhkaavain kalliolohkareiden välitse. Parooni seisahtui eräällä korkealla tasaisella vuorilakealla ja ilmoitti, että he olivat saapuneet määräpaikkaansa. Tätä vuorilakeaa ympäröitsi kolmella taholla jylhä kuusikkometsä, neljäs sivu laskeutui äkkijyrkkänä kallioseinänä vesiputoukseen, joka oli sen alapuolella.
"Tässä", sanoi paroni, "tässä on paikka, jossa meidän kohtalomme on ratkaistava! Tässä on minun taikka teidän matkanne määrä! Ei siin muuta kuin astukaa kalliolakean vastaiselle syrjälle ja antakaa minulle toinen pistooli. Sen meistä, joka kaatuu, nielaiskoon koski vaahtoavaan kuiluunsa!"
Eversti Stålsköld'iä värisytti. Kuitenkin astui hän tuolle pelottavalle paikalle ja antoi paroonille pyydetyn aseen. Parooni otti sen tyynesti ja lisäsi: "Tässä, tässä on meidän kohtalomme ratkaistava! Hän, joka on rohjennut häiritä avioliiton rauhaa, hän, joka on uskaltanut pilkata pyhimpiä tunteita, mitkä ikänä ovat yhdistäneet kaksi ihmissydäntä, hän, joka on ansainnut kaikki helvetin tuskat — hän saakoon tässä tuomionsa! Olkaa varoillanne ja valmiina! Kun minä olen lukenut kolmeen — silloin lyököön koston kello!"
Parooni oli puhunut vakaasti.
Enemmin paikan kolkon jylhyyden ja hetken tärkeyden johdosta kuin paroonin sanain vaikutuksesta tunsi eversti Stålsköld mielensä juhlalliseksi ja tunteilla, jommoisia ei hän ikänä ennen ollut tuntenut, odotti hän ratkaisevia sanoja paroonin huulilta. Jok'ainoa pieninkin epäluulon kipinä oli sammunut hänen mielestänsä. Kavaluus näytti hänestä tällä hetkellä mahdottomalta. Tuomion hetki — sen juhlallisimmassa merkityksessä näytti hänen mielestään olevan läsnä ja hän ei pitänyt paroonia enää kavalana verivihollisenaan, vaan henkilönä, jonka kohtalon kanssa hänen oma kohtalonsa niin arveluttavalla tavalla oli sattunut yhteen, että korkeamman voiman nyt piti ratkaista, kenen puolella oikeus oli. Miehekkäällä tyyneydellä, mutta kuitenkin hiukan levottomalla mielellä odotti hän kuulevansa paroonin huulilta sanan "yksi".
Mutta kun ei tätä sanaa kuulunut ja kun pimeys esti häntä huomaamasta paroonin liikkeitä, niin loppui eversti Stålsköld'in kärsivällisyys, samalla kuin epäluulo uudestaan alkoi herätä hänen mielessään ja hän huusi "Jollette peräydy lausumasta sanoja, jotka luultavasti tulevat olemaan viimeiset sananne, niin otan minä lausuakseni ne".
"Minä en peräydy mistään sanoista maailmassa — olkoon ne mitkä tahansa", sanoi parooni täydellisellä tyyneydellä, "mutta minä pelkään, että te aiotte tehdä minulle kavalan kepposen".
"Minäkö?" kysyi eversti kummastuneena. "Mikä kepponen se on, josta te puhutte? Että minä aion tehdä lopun teidän katalasta elämästänne, — siihen kepposeen pitäisi teidän olla valmistettu!"