"Pimeys estää minua tyystemmin tarkastamasta tätä asetta", lausui parooni yhtäläisellä tyyneydellä. "Mutta minä pelkään ettei pistooli ole panoksessa. Eihän teillä ollut mitään syytä antaa minulle panoksessa olevaa ampuma-asetta".
Veri syöksähti eversti Stålsköld'in sydämeen. Hän tunsi itsensä syvästi loukatuksi eikä hän tavallisuuden mukaan viivytellyt kiivailla sanoilla ilmaisemasta suuttumustansa.
"Raukka!" kiljasi hän. "Te olette siis tosiaankin niin perin kurja, ett'ette voi käsittää, saatikka arvostella, miehuullista rohkeutta. Vai niin! Sinä pelkurimaisin kaikista pelkurimaisista hylkiöistä! Anna tänne pistooli ja ota tämä!… Mutta älä odota että minä enää kuuntelen, vielä vähemmin odotan mitään sanoja tahi merkkiä!"
He vaihtoivat aseita semmoisella kiivaudella ja pikaisuudella, että sitä on mahdoton kertoa ja yhtäläisellä kiiruulla ojensivat he ne toistensa rintoja kohden. Valonsäde valaisi silmänräpäyksen ajaksi kolkon ympäristön, sangen kova paukaus kuului ja — ratkaiseva silmänräpäys oli ohitse.
Paroonin pistooli oli lauennut, eversti Stålsköld'in sitävastoin ei ollut ottanut tulta. Tästä pistoolista oli paroonin, joka käytti pimeyttä hyväksensä, onnistunut huomaamatta ottaa pii pois. Tähän rohkeaan konnantyöhön oli tämä katala mies päättänyt ryhtyä osaksi luottaen onneensa, joka aina oli ollut hänelle myötäinen tämänlaatuisissa yrityksissä, osaksi sentähden että hän eversti Stålsköld'issä tunsi henkilön, joka liian suuren luottamuksensa takia ihmisten rehellisyyteen näytti olevan ikäänkuin vartavasten luotu kanssaihmistensä petettäväksi.
"Se käypi varmaan päinsä!" ajatteli parooni. "Jos minun muutamilla soveliailla sanoilla vielä onnistuu kiihoittaa hänen muutenkin kiivasta luontoansa, niin on voitto minun. Miten minä olen päässyt voitolle, siitä ei kukaan kuolevainen kuuna päivänä saa tietoa, sillä koski on kyllin syvä salaamaan ihmisten ilmoista mitättömän piipalasen sekä piittömän pistoolin".
Kaiken tämän oli parooni harkinnut aivan oikein, mutta mitä hän ei ollut ottanut lukuun oli se seikka, että ihmiset, joilla on paha omatunto ja pahoja aikeita, toisinaan ampuvat syrjään taistellessaan rehellisten ja kunniallisten miesten kanssa. Tämän seikan tuli hän kuitenkin tänä iltana tuntemaan, sillä tuo ammuttu, murhaava luoti ei sattunut eversti Stålsköld'iin. Se hiipasi hänen olkapäänsä ohitse, saattamatta kuitenkaan hänelle pienintäkään vahinkoa, jos emme ota lukuun pientä rikkinäistä sipaletta hänen takinhiassaan — vaan eihän semmoisesta vahingosta siedä puhuakaan.
Kauhistuksen huuto pääsi paroonilta sittenkuin hän oli ehtinyt huomata, ett'ei laukauksensa ollut sattunut.
Eversti Stålsköld seisoi tyynenä, järkähtämättömän tyynenä. Hän ei tuntenut mitään vapistusta, ei mitään pelkoa. Hänen mielensä oli tyyni, mutta tämä tyyneys oli sen tyyneyden kaltainen, joka merellä käy raivoavan myrskyn edellä. Se oli luonnon tyyneys vähää ennen hirmuista ukkosen jyrinää.
Kauan aikaa seisoi hän liikkumattomana kuni valettu kuvapatsas. Kun hänen kuohuvat ajatuksensa vihdoin puhkesivat sanoiksi, huusi hän vihasta värähtelevällä äänellä: "Petetty! Siis on tämä konna vielä kerran ilkeästi pettänyt minun! Hänessä ei siis ollut rahtuakaan kunniantuntoa … ei rahtuakaan! Mutta sallimus on selvästi osoittanut, että täydellisin oikeus on minun puolellani, oikeus, jota vastaan kaikki konnamaiset yritykset musertuvat kuni kallioon heitetyt saviastiat. Tällä hetkellä olen minä täydellisesti vakuutettu, että minulla on oikeus rangaista … ja minä rankaisen! Rangaistakseni moista konnaa en minä tarvitse ampuma-aseita."