Elvira oli tähän saakka istunut äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena.
Nyt nousi hän äkkiä seisoalleen ja huudahti: "Se olet sinä! Taivaan
Jumala — se olet kuitenkin sinä, Kustaa!"
Hän ojensi kätensä rannalle päin ja olisi langennut kasvoilleen veneestä, jollei eversti Stålsköld samassa olisi sulkenut häntä syliinsä. Tälle oli ollut silmänräpäyksen työ sinkauttaa parooni tieltään ja kiiruhtaa rakastettunsa avuksi.
Eversti Stålsköld ei ollut tässä silmänräpäyksessä pitänyt lukua minne ja mistä hän heitti parooni raukan, eikä hän myöskään ajatellut pikaisen tekonsa seurauksia, mutta paroonille sattui se hyvä onni että hän putosi veneesen, ihan uskollisen taloudenhoitajansa viereen. Paroonin pudotessa liikahti vene äkkiä ja nuora irtaantui rannasta.
"Me olemme pelastetut!" jupisi herra Mörk ja koetti nostaa jaloilleen herraansa, jonka jäsenille ja raajoille tuo pikainen veneesen tulo ei ollut tuntunut erittäin suloiselta.
Ja he olivat pelastetut, mutta sen ohessa olivat he säikähtyneinä, siihen määrään säikähtyneinä, ett'eivät kyenneet mitään toimittamaan. Airot olivat paikoillansa hangoilla, mutta ei parooni eikä hänen taloudenhoitajansa yrittäneetkään käydä käsiksi niihin. Vesipyörteet saivat veneen valtaansa ja kiidättivät sitä hyvällä vauhdilla alas koskea kohden, mutta edellisestä uhkaavasta vaarasta ja sitä seuraavasta pikaisesta pelastuksesta säikähtyneet veneessä olijat eivät näyttäneet huomaavan sitä. He lähestyivät yhä enemmän ja enemmän vesiputousta ja vaahtopäiset aallot kuohuivat heikon aluksen kumpaisellakin puolella. Parooni tointui vihdoin niin paljon, että hän huomasi uhkaavan vaaran. Nousten polvillensa huusi hän sydäntä vihlaisevalla äänellä: "Mörk! Mörk! Joudu… Tartu airoihin! Etkö näe että me olemme perikadon partaalla!"
Äkkiä kuni pahasta unesta heräävä kavahti herra Mörk seisaalleen ja silmäili hurjasti ympärilleen.
"Se on liian myöhäistä herra parooni! Se on liian myöhäistä!" parkasi hän kamalasti ja hänen äänensä, joka kajahti kovemmin kuin kosken pauhina, kuului rannalla seisovien korviin kuni hautaussäveleet helvetin alhosta.
Tuskin olivat Mörk'in viimeiset sanat kajahtaneet, kun eversti Stålsköld aivan lähellänsä kuuli hänelle tutun ähkyvän äänen ja seuraavassa silmänräpäyksessä töytäsi Pekka hengästyneenä hänen jalkoihinsa.
"Jumalan kiitos, etten tullut liian myöhään! Te olette siis vielä hengissä, rakas isäntäni!" huudahti tämä uskollinen, rehellinen palvelija toistaen samoja hellyyden osoituksia, joita hän kerran ennen oli näyttänyt Aurajoen rannalla.
Muutamaa askelta ulompana seisoi se sotamies, jonka parooni oli häätänyt talostansa pois ja joka nyt oli seurannut Pekkaa tämän vakousretkellä. Kyyneleet silmissä katseli hän tuota harvinaista ryhmää edessänsä ja etenkin loi hän sanomattoman lempeitä silmäyksiä Elviraan.