"Tekipä niin, siitä voit olla vakuutettu! Kuningatar oli itse kirkossa ja sai, kuten sanotaan, totuuden suorastaan vasten naamaansa. Että se pippurilta maistui, sen saattoi ken hyvänsä nähdä, joka otti huomatakseen, kuinka pahasti hän väänteli suutansa ja kasvojansa. Esipuhe oli Mattheuksen viidennestätoista —"
"Kenties muistatkin kaikki tyyni?"
"En juuri sanasta sanaan, mutta tarkoitus oli se, ettei sovi ottaa leipää lapsilta koirille heitettäväksi. — Ymmärrätkö pistopuhetta?"
"Luulen ymmärtäväni. Lapsilla hän tarkoittaa vapaasukuisia."
"Aivan niin, Pertti Månsson; tuon sanoi Kristoffer herra milt'ei ihan suoraan. Mutta me kaikki aatelittomat olemme koiria, joille kuningattaren ei sovi heittää leivän muruakaan! Sitä hän ei — Jumala sen hänelle kostakoon — ole tehnytkään! Kristoffer herra kutsui hänen tuomiolle Jumalan tuomioistuimen eteen ja toden totta on, että kuningattaren lienee vaikea päästä sisälle taivaan porttiloista, ell'ei vanha ukko Pietari ota hämmästyäkseen ranskalaisista korupuheista! O diabl' — niinkuin kreivin palvelijoilla on tapana huutaa — me ja valtakunta ovat hukkaan menemäisillänsä!"
"Hiljaa Jakobsson!… Tuollaisesta puheesta saattaisivat asettaa sinun korkeaan kunnia-asemaan Norrmalm'illa!" [Norrmalm on eräs paikka Tukholmassa, jossa ennen aikaan hirtettiin kuolemaan tuomituita.]
Miesten keskustelu päättyi tähän syystä, että heitä vastaan tulla tulvaili joukko kerjäläisiä, kasvoiltaan kalpeita, rääsyihin puetuita ihmisiä, jotka haikeasti valittavalla äänellä anoivat heiltä almua, ja vaikka äyrinki arvoista. Kerjäläisten oli sekä nälkä että myös vilu, sillä nyt oltiin syyskuussa ja ilta oli kolkko ja kylmä, synkillä pilvillä peitetyltä syys-taivaalta tipahteli tuon tuostakin raskaita sadepisaroita. — Luultavasti olivatkin meidän molemmat matkustajamme siitä syystä nostaneet ylös takkinsa kaulukset, jotta heidän kasvonsa olivat puoleksi peitossa, ja muutenkin suurella huolella kääriytyneet lyhykäisiin nuttuihinsa. Nyt oli heidän pysähtyminen, sillä kerjäläisjoukko sulki heiltä tien. Tukholman kaupungissa ei siihen aikaan — tämä tapahtui vuonna 1650 — yleisesti löytynyt leveitä katuja; tämä katu, jota myöten Jakobsson ja Månsson kulkivat tullaksensa Norrbro nimiselle sillalle oli mitä kapeimpia.
Kerjäläiset huusivat vaikeroiden: "Antakaa meille Vapahtajamme armahtavaisuuden tähden roponen! Meillä ei ole mitään syötävää!" taikka: "Ell'ei joku kristillinen ihminen meitä armahda, niin kuolemme nälkään!" j.n.e. Siinä sai kuulla monellaista ääntä, ääntä haikeata, sydäntä särkevää. Siinä puhuttiin sekä ruotsin että suomen kieltä ja näitä molempia kieliä monilla monituisilla eri murteilla. Eri suunnilta, eri maakunnista olivat nämät onnettomat tulleet pääkaupunkiin.
Tuo oli kova vuosi, tuo vuosi 1650. Sama surullinen maine on sen edelläkäviälläkin, vuodella 1649. Nälän tuska oli sangen suuri kaikkialla Ruotsin valtakunnan pohjoisimmissa maakunnissa, suurin silloin, niinkuin tavallisesti ainakin, Suomessa. Vaikka meidän maassa pettua ahkerasti ja säästämättä sekoitettiin Jumalan niukalla mitalla antaman viljan sekaan, ei leipää kuitenkaan riittänyt, vaan suuren osan maan asukkaista oli muuttaminen maasta pois. Muutamat lähtivät Venäjälle; mutta suurin osa heistä pyrki Ruotsin maalle, jossa heidän toiveensa päästä parempien päivien perille kyllä surullisella tavalla pettyi.
Mutta palatkaamme Jakobsson'in, Månsson'in ja kerjäläisten luo.