"Teidän Majesteettinne, he ovat maailman urhoollisinta kansaa, ja
Europan täytyy vavista, kun he liikahtavat."
Kuningatar alkoi nauraa sydämellisesti.
"Te olette onnellinen palkinnon jakaja te, kapteeni Stålsköld", sanoi hän, "sillä ette osaa antaa muita kuin ensimmäisen palkinnon, ettekä niin tarkoin välitä, kuinka monelle sen annatte. Vaan kun te olette tulleet siihen päätökseen, että kaikki osastot armeijastamme oikeastaan ovat yhtä urhokkaita, koska ne kaikki ovat urhoollisimpia, niin lieneehän yhden tekevä, missä palvelette minua ja Ruotsia".
"Minä olen valmis uhraamaan henkeni Teidän Majesteettinne puolesta, mihin rykmenttiin tahansa Teidän Majesteettinne suvaitsee asettaa minut", vakuutti kapteeni innokkaasti.
"Tämän uhrin toivon tulevan poistetuksi niin pitkälle tulevaisuuteen kuin suinkin," lausui Kristiina leikillisesti, "ja minä aion pitää teidän hyväksi koetellun miekkanne itseni turvaksi, jonkatähden myös olen päättänyt muuttaa teidät kapteenina henkivartijakaartiini. Tässä on valtuuskirjanne." Hän ojensi paperin, joka oli hänen kädessään, ihmeen kummastuneelle kapteenille, joka ei voinut pusertaa suustansa sanaakaan kiitokseksi. Niin äkkiä ja odottamatta oli asia tullut kysymykseen, ett'ei hän voinut tointua hämmästyksestään, vaan seisoi, käyttääksemme vanhaa sananlaskua, niinkuin pilvistä pudonneena.
Lopulta sai hän kuitenkin vaivoin sanotuksi seuraavan kiitoslauseen:
"Teidän Majesteettinne minulle osoittama hyvyys on paljoa suurempi tuen
olisin ansainnutkaan, mutta koetan aina tästälähin tulla ansaitsemaan
Teidän Majesteettinne osoittamaa luottamusta."
Kuningatar katseli häntä tarkoin, silla hän saattoi hänen käytöksestään päättää, ottiko hän vastaan tuon nimityksen ilolla vai ei. Hän luuli huomaavansa, ett'ei kapteeni ainakaan siitä iloinnut.
Eikä hän tässä pettynytkään, sillä kapteenin ensimmäinen ajatus, joka koski rakasta sinistä rykmenttiä, josta hänen täytyi erota, herätti hänessä katkeraa surua ja kaipausta, mutta kun hänen mielensä oli ehtinyt tyyntyä, alkoi hän ajatella toisin. Hän ajatteli Elviraa ja valaansa, ja silloin näytti tapahtunut muutos hänessä Luojan sallimukselta, joka antoi hänelle tilaisuuden pitää huolta siitä, jonka rauhaa oli vannonut puolustavansa.
"Kuinka tyydytte kohtaloonne?" kysyi kuningatar keskeyttäen molemminpuolisen vaiti-olon.
"Teidän Majesteettinne! Minä pidän sitä onnena, jota en ole voinut odottaakkaan ja sillä olen saavuttanut rohkeimpienkin toiveitteni päämäärän".