Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudella

by Evald Ferdinand Jahnsson

Hän oli pari päivää sitten tavannut Elviran, ensimmäisen kerran tuon onnettoman tunnustuksen jälestä. Tätä kohtausta oli hän itse hakenut, sillä hänelle tuli tuiki mahdottomaksi saada rauhaa ennenkuin oli nähnyt hänet. Kertomuksista oli kuullut Elviran kohta häiden jälkeen sairastuneen, mutta taas vähin voimistuneen. Mikä oli ollut sairauden syynä? Ehkä suru ja epätoivo? Millä tavoin oli parooni käyttäinnyt häntä kohtaan, ja millaiseksi alkoi hänen kohtalonsa muodostua? Oliko hänen koston-uhkauksensa millään tavalla vaikuttanut paroonin menettelytapaan, vai oliko tämä jo ehkä ansainnut sen verisen rangaistuksen, jolla hän, kapteeni, oli uhannut paroonia vähimmästäkin loukkauksesta Elviraa kohtaan? Näihin ja muihin samanlaisiin kysymyksiin halusi hän vastausta, ja siinä toivossa meni hän kenraalin luo, kun toivoi siellä tapaavansa Elviran, eikä hän tässä toivossaan pettynytkään. Tähän käyntiin oli hänellä sitäpaitsi toinen, kylläkin tärkeä syy. Olipa jo aika ilmoittaa kenraalille, jonka tiesi edespäinkin itseänsä suosivan, siitä uudesta käänteestä, joka kuningattaren häntä kohtaan osoittaman hyvyyden kautta oli hänen kohtalossaan tapahtunut.

Hetken kuljeskeltuaan ympäri meluavassa kansajoukossa, päätti hän pyrkiä vähempiliikkeisille ja kauvempana oleville kaduille saadakseen häiritsemättä muistella tätä tapaamista ja uudestaan miettiä niitä huomioita, joihin sen johdosta luuli saaneensa syytä. Hän muisteli siis kenraali S——hjelm'in sydämmellistä vastaan-ottoa, ja muisti häpeällä, kuinka tyydyttämättömästi oli vastannut tämän kysymykseen, miksi niin pitkään aikaan ei ollut käynyt hänen luonansa, ja jättänyt hänen, kenraalin, tietämättömäksi tapahtuneesta nimityksestä. Sen muistutuksen huomaavaisuuden puutteesta, joka oli tässä kysymyksessä, piti kapteeni aivan oikeutettuna.

Elviran oli hän tavannut kalpeana ja kärsivänä, mutta hänelle ei ollut onnistunut saada selville tämän sisällistä mielentilaa eikä suhdetta parooniin. Häntä itseänsä kohtaan oli Elvira kartteleva ja näytti selvästi, että mieluimmin olisi tahtonut välttää puhelua niistä aineista, joista hän halusi saada selitystä. Mutta kun hän siitä huolimatta otti puheeksi nämät aineet, antoi Elvira kierteleviä vastauksia, ja lopuksi oli hän lausunut melkein katkerasti: "On nimen-omainen tahtoni, kapteeni Stålsköld, ett'ette ensinkään koeta sekaantua minun arviosuhteisini, sillä siten ette saa tehdyksi mitään hyödykseni, vaan päinvastoin. Siitä saatatte olla vakuutettu, että parooni on kohdellut ja vastakin kohtelee minua niinkuin olen ansainnut tulla kohdelluksi, eikä ole hänen luonteensa mukaista antaa kenenkään sanojen tahi uhkausten vaikuttaa hänen menetystapaansa. Mitä teidän valaanne tulee, niin pitää pitämänne sitä tekemättömänä!" Arvoituksentapaisia sanoja kapteenille. Kuinka arveli Elvira paroonin pitävän itseänsä kohdella, ja kuinka oli tämä häntä kohdellut. Hän oli kokenut saada tarkempaa selkoa siitä, mutta turhaan, sillä Elvira oli päättävästi kieltänyt kaikki enemmät selitykset.

Hänelle ei jäänyt neuvoksi muuta kuin itse, niin hyvin kuin voi, koettaa päästä selville tästä asiasta. Hän tutki itsekseen sentähden tarkoin paroonin luonteen, asetti jokaisen hänen ominaisuutensa erikseen, ja tarkasteli niitä sitten hänessä yhtyneinä. Olipa hän havainnut paroonin muuttuneen nä'önkin ja sen kamalan kolkkouden, jota tämä ei silloinkaan voinut salata, kun näyttäytyi linnassa. Saattoikohan tähän kolkkouteen olla syynä muu kuin rajaton luulevaisuus ja palava kostonhimo? Kapteeni vastasi tähän kysymykseen kieltävästi, ja hänen loppupäätöksekseen tuli, että Elviran kohtalo oli marttyyrin, ja paroonin suhde häneen oli kiusaajan kiusattuun.

Mutta miten saisi hän todistuksia tähän suhteesen, kun Elvira sulkemalla hänet luottamuksestansa oli selvästi näyttänyt, ett'ei hän koskaan rupeaisi ilmi-antajaksi, vaan oli päättänyt vai'eten kestää ja nurisematta kärsiä kovimmankin kohtalon? Vai noudattaisiko hän Elviran neuvoa, ja pitäisi valansa tekemättömän arvoisena? Ei, tuhat kertaa ei! Elviran tahto ei saattanut päästää häntä niistä valoista, jotka oli tehnyt, eikä siitä edes-vastauksesta, joka tulisi hänelle, joll'ei niitä pitäisi. Salainen aavistus sanoi hänelle sitä paitsi, että parooni pelkäsi hänen kostoansa, ja hän toivoi tämän pelon tuottavan Elviran kohtalolle huojennusta. Mutta hän arvasi tämän pelon pian taukoavan vaikuttamasta paroonin menettelyyn, jos tämä huomaisi, ett'ei hän ai'okkaan pitää valaansa, tahi ett'ei hän tehnyt mitään tiedustellakseen sitä perhesuhdetta, jota oli sitoutunut pitämään silmällä. Olisi sentähden varsin tärkeätä hänelle keksiä keino, joten semmoinen silmällä pito tulisi mahdolliseksi. Mutta mistäpä keksisi semmoisen keinon? Tämä asia oli tuottanut hänelle paljon tuumimista, ja hän oli mietiskellyt paljon sinne tänne, keksimättä mitään hyväksyttävää keinoa saadakseen selville paroonin perheellistä suhdetta. Ja kuitenkin täytyi hänen keksiä sellainen keino tahi tunnustaa tehneensä väärän valan! Jo paljas tämän jälkimäisen ajatteleminenkin kauhistutti häntä sangen kovasti, ja hän päätti toden teolla pinnistää mietintäkykyänsä, kunnes se hänen väsymättömyytensä kautta tulisi pakoitetuksi keksimään keinon, joka saattaisi tarkoituksen perille, ja jonka hän sen vuoksi hyväksyisi.

Nytkin mietti hän tätä vaikeata asiaa, ja kulki lakkaamatta eteenpäin, siitä huolimatta minne. Eräässä kadunkulmassa seisahtui hän lopulta katsoakseen ympärilleen. Edessään oli hänellä pimeä ja ahdas poikkikatu, jota ei muistanut milloinkaan kulkeneensa, ja hän mietti parhaillaan minnekkä se veisi hänen, jos lähtisi sitä kulkemaan, kun mustaan väljään vaippaan kääriytynyt mies tulli hänen ohitsensa. Tämä tapaus, niin vähäpätöiseltä kuin se näyttikin, herätti kapteenissa suurta kummastusta, sillä hän oli huomannut, että sama henkilö jo kolme kertaa oli kulkenut hänen ohitsensa. Ihmeellinen teiden yhteen-sattuminen. Mutta eipä siinä kyllä. Monena edellisenäkin iltana, kun hän oli liikkunut kaupungissa, oli hän tavannut saman miehen milloin tavaten milloin käyden hänen ohitsensa, ja niin oli hän tehnyt monta kertaa joka ilta. Miehellä ei aina ollut samaa pukua, mutta kapteeni Stålsköld oli kuitenkin tuntenut hänen vartalosta ja ryhdistä. Tämän kasvoja ei hän kuitenkaan kertaakaan ollut päässyt näkemään, sillä mies näytti huolellisesti kätkevän ne. Sill'aikaa kuin kapteeni seisoi, mietiskellen mitä sellainen merkitsisi, kulki kolme henkilöä hänen sivutsensa, ja hekin menivät tuolle kapealle kujalle. He näkyivät kuuluvan työmiesten luokkaan, eikä, heidän horjuvasta käynnistään päättäen, torilla olevien suihkukaivojen viini näyttänyt, mitä heihin tulee, hukkaan juosseen. Kapteenikin lähti taas liikkeelle, vieläpä samaan suuntaan kuin edelliset kulkijatkin, sillä hän oli päättänyt, että kuja oli jollakin tavoin yhteydessä Drottninggatan nimisen kadun kanssa jolle hän halusi päästä. Hän ei ollut käynyt pitkältä, kun eräässä kujan tekemässä mutkassa, jonka jälkeen kuja näytti hiukan leventyvän, huomasi tien itseltänsä suljetuksi. Sulkijana ei ollut aitaus, muuri eikä mikään muukaan eloton esine, vaan elävä salpa, jonka muodosti neljä keskenänsä tappelevaa henkilöä. Kapteeni Stålsköld, jolla ei ollut vähääkään halua sekaantua otteluun, koetti päästä taistelevien sivutse, mutta huomasi sen pian mahdottomaksi, sillä nämät, otellen kaksi kahta vastaan, tulivat aina joko tahallaan tahi sattumalta kapteenin eteen ja sulkivat häneltä siten tien. Kun ei siis enää mitään muuta ollut tehtävänä kuin joko väkivallalla murtautua läpi tahi seisahtua, niin valitsi kapteeni Stålsköld jälkimäisen. Jo alusta alkaen oli hän kummastellut sitä hiljaisuutta, joka vallitsi tappelun kestäessä, mutta kun hän nyt lähemmin tarkasteli sitä, huomasi hän pian, ettei hiljaisuus ollut ainoa omituisuus tässä tappelussa, sillä hän havaitsi siinä myöskin ihmeteltävän järjestyksen ja säännöllisyyden. Taistelijat löivät toisiansa vuorotellen, ja noudattivat tätä järjestystä niin johdonmukaisesti, että toinen aina odotti toisen vasta-lyöntiä, ennenkuin iski uudelleen. Korkeimmilleen nousi kuitenkin kapteenin kummastus, kun hän tunsi neljä taistelijaa tuoksi musta- ja väljäviittaiseksi mieheksi ja niiksi kolmeksi, jotka hiukkaa ennen olivat kulmassa menneet hänen ohitsensa.

Ei hänelle kuitenkaan suotu pitkää aikaa mietteisin, sillä miehet taukosivat yht'äkkiä tappelemasta ja saarsivat hänen.

"Kuolkoon tuo kirottu vakoja!" — huusi se heistä, joka oli viittaan puettu, ja sivalsi voimakkaasti kapteenia pitkällä puukolla, ennenkuin hän oli ehtinyt ajatellakaan puolustustansa. Lyöjä tähtäsi kapteenin rintaan, mutta onneksensa kerkesi tämä hyvään aikaan kääntämään vasemman kylkensä vihamiestänsä vastaan, jotta hänen aseensa tunkeui kapteenin vasempaan käsivarteen. Samassa hetkessä paljastivat muut kolmekin puukkonsa ja hyökkäsivät kapteenia vastaan.

Mutta ainoastaan ensimmäinen heistä kerkesi lyömään terävän aseensa kapteenin jo ennenkin pahasti haavoitettuun vasempaan käsivarteen, kohta alapuolelle olkapäätä, sillä kapteeni oli oikealla kädellänsä vetänyt miekkansa tupesta. Ei viipynyt hetkeäkään, ennenkuin häntä viimeksi haavoittanut rosvo sai ansaitun palkkansa. Huutaen "pois tieltäni kurjat sala-murhaajat!" sivalsi kapteeni häntä miekallansa vasten silmiä sillä seurauksella, että hän kamalasti korahtaen vaipui maahan verihinsä. Kaatuneen toverit vetäytyivät tämän nähtyänsä muutaman askeleen taaksepäin.

Mutta viittaan puettu mies paljasti samassa myös pitkän miekan, jota hän oli pitänyt viittansa alla salattuna, ja kävi taas kapteenin kimppuun, joka ainoastaan suurella ponnistuksella pysyttäytyi pystyssä seinää vasten, niin väsyneeksi tunti hän itsensä verenvuodosta ja haavojen tuottamasta kivusta.