"Ei ole koiraa karvoihin katsomista — sanoo vanha sananlasku. P——le piilee hänessä niinkuin toisissakin, vaikk'ei sen pukinjalka tätä nykyä ole näkyvissä," säisti Jakobsson.
"Hm — sinun kanssas ei pidä kiistellä vapaasukuisista. — Kuka heistä tänäpänä viettää häitään?"
"Kuka? Kuningattaren lemmikki, paroni Gyllenström, jonka kuningatar nykyisin on korottanut valtion kamariherraksi. Valtion kamariherra! Onko tässä syntisessä mailmassa milloinkaan ennen kuultu sellaista arvonimeä! Mutta erinomattain onnistunut se on ja sen keksijä, armas kuningattaremme, on pidettävä täydellisenä nerona. Valtion kamariherra! Ha! ha! ha!" — Jakobsson nauroi täyttä kurkkua.
"Hiljaa kaikin mokomin!" — varoitti Pertti Månsson — "Sinähän naurat niin kovasti että katu allamme tärisee. Tuollaista valtiollista naurua kamariherroista pitää välttää." —
"Valtiollista naurua kamariherroista! voithan sinä, veikkoni Pertti, kekseliäisyydessä vetää vertoja itse kuningattarelle! Valtiollista naurua kamariherroista! Kautta sieluni, eihän se ole huono lauseparsi!" — Jakobsson purskahti entistä makeampaan nauruun.
Pertti Månsson katseli levottomasti ympärillensä. Toverinsa nauruhimon ohitse mentyä lausui hän: "Nauruasi hauskempi olisi kuunnella kertomusta tulevasta parikunnasta. Ken on morsian?"
"Merkillistä, ett'et sinä ole kuullut puhuttavan asiasta, josta kuitenkin koko Tukholma tätä nykyä puhuu! Morsiamena on Elvira S——hjelm, tuon kuuluisan kenraalin tytär." —
"Vai hänkö! Minä olen nähnyt hänen kerran taikka kaksi kirkossa; hän on ihmetyttävän kaunis, milt'ei yhtä kaunis kuin Ebba Sparre." —
"Rikkaimpana kaikista tämän kaupungin nuorista naisista hän kumminkin on pidettävä, sillä hän on isänsä ainoa lapsi ja perillinen" — sanoi Jakobsson.
"Kaiketi on hänen isänsä nuo määrättömät aarteensa voittanut sodassa" — arveli Pertti Månsson.