"Niin on. — Senpätähden moni väittääkin, että jos tuhansien munkkien ja nunnain yhdistetyt kiroukset jotain voivat saada aikaan, niin eivät nämät tavarat saata tulla hänelle siunaukseksi" — säisti Jakobsson. He olivat nyt ehtineet Drottninggatan nimisen kadun kulmaan, jossa he poikkesivat mainitulle kadulle. Melu ja hälinä kuului nyt lähemmältä, sillä tämän kadun varrella sijaitsi kenraalin palatsi.
Sen ulkopuolelle, kadulle, oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut. Muutamat heistä tirkistivät uteliaasti salin kirkkaasti valaistuihin, koreasti koristettuihin ikkunoihin, joiden ohi juhlapukuihin puetuita häävieraita tulvaili edestakaisin, toiset ja useammat heistä olivat ahkerassa syömisen ja juomisen toimessa, oikein ahnaamalla käyden ruokavarojen ja viinojen kimppuun. Näitä oli tuon ajan tavan mukaan runsain määrin tarjona alhaisemman ja köyhemmän kansan nautintohimon tyydyttämiseksi.
Että viinapikareita ja olvihaarikoita ahkerasti kallisteltiin, sen saattoi päättää siitä, että hälinä ja huudot joka hetki kiihtymistään kiihtyivät. Tässä muutamat riitelivät, toiset tuossa nauroivat laskien pilkkaa ja ivaa samaan aikaan kuin muutamat joukosta täyttä kurkkua hurrasivat; kenenkä kunniaksi, siitä oli tässä melskeessä mahdoton saada selkoa.
Ahdinko kadulla oli niin suuri, että vaivoin pääsi kulkemaan väkijoukon lävitse. Mutta sekään ei onnistunut muille kuin niille, joilla oli vahvat käsivarret tien avaajina. Tämän kohta tajusivat toverimme Jakobsson ja Månsson. He pysähtyivät tutkimaan miltä kohdalta he helpommin voisivat jo mainitulla tavalla raivata itsellensä tietä. Ett'ei uteliaisuus ollut johdattanut heidän askeleitansa tännepäin, sen saattoi nähdä siitä, ett'ei tuo muhkea, valaistu palatsi ensinkään vetänyt heidän huomiotansa puoleensa. Eivät he myöskään pyrkineet ruoka- ja viinapöytien luo. Sen sijaan he suurella huolella tarkastelivat kansaa ja erittäin näkyi Jakobsson'ista, että hän jännitti kaikki kuulohermonsa voidaksensa kuulla mitä täällä tuumailtiin ja puhuttiin.
Tuossapa seisoi mies, joka ylistämällä puhui kuningattaren onnellisesta hallituksesta ja siitä äidillisestä huolesta, jonka hän aina oli osoittanut alammaisiansa kohtaan; hän muistutti kuulijoitansa siitä kunniarikkaasta rauhasta, jota kansa nyt nautti, ja kertoi lopuksi monilukuisilla korusanoilla, mitenkä kuningatar juuri viime aikoina valtakunnan nyt koossa oleville säädyille oli antanut sellaisia lupauksia ja tehnyt sellaisia tarpeenmukaisia myönnytyksiä, että Ruotsin valtakunnan onni ja loistoisuus niiden kautta kaikiksi ajoiksi oli täydellisesti ta'attu. Hänen puoleksi päihtyneet kuulijansa ilmoittivat raikkailla huudoilla mieltymystänsä kuningattareen. — Jakobsson tunsi puhujan olevan erään hovin palkkaaman vakojan. Hän lähestyi miestä ja juuri samassa kuin tämä alkoi visertää uutta ylistysvirttä kuningattaren kunniaksi astui hän ikäänkuin epähuomiosta hänen varpaillensa. Ylistysvirsi jäi nyt sikseen, vaan sen sijaan pääsi niin kimeä valitushuudahdus miehen huulilta, että se hetkeksi veti kaikkein läsn'olijain huomion puoleensa.
Jakobsson tunkeutui kiireesti edemmäksi erään toisen joukon luo. Siinä toimitti muuan melkoisesti väkeviä juomia nauttinut roteva ja vahvannäköinen porvarin renki puhujan tointa. Hän kirosi voimainsa mukaan valtakunnan aatelittomia säätyjä, koska eivät vielä olleet päättäneet "kerrassaan pitkiä puheita pitämättä silpoa pirstaleiksi kaikki aatelismiehet". He ovat — niin vakuutti puhuja — syypäät kaikkeen onnettomuuteen ja kurjuuteen, mitä löytyy valtakunnassa "Jokaisen rehellisen kansalaisen velvollisuus on vihata, vieläpä surmata heidät! Naapurinsa koiraa saapi sääliä, mutta ei aatelismiehiä!" — Lopuksi vahvisti tuo valtioviisas porvarin renki puheensa senkin seitsemällä valalla.
Sellainen puhe oli Jakobsson'ille mieliksi. Hänen huulensa vetäytyivät tyytyväiseen hymyilyyn ja hän jupisi itseksensä: "Vilja on tuleentumaisillansa, leikkuun aika pian lähestyy." Sitte kääntyi hän katsomaan, oliko Pertti Månsson seurannut häntä. Huomattuansa toverinsa seisovan aivan hänen selkänsä takana lausui hän hänelle: "Nyt on meidän aika lähteä."
"Lähtekäämme vaan. Tässä todella onkin oikein pirullinen ahdinko!" — vastasi Pertti Månsson.
"Ole siis valmiina seuraamaan minua" — sanoi Jakobsson ja ojensi käsivartensa niitä käyttääkseen muurinmurtajina.
Mutta ennenkuin hän tätä murtamistyötänsä alkoi huusi hän korkealla äänellä porvarin rengille: "Sinä olet puhunut aivan niinkuin isänmaatansa rakastavan miehen tulee puhua. Meidän täytyy välttämättömästi kukistaa koko aatelisto! Lisäämällä tahdon liittää tähän lauseeseni senkin muistutuksen, että ell'emme pian pääse tuosta kevytmielisestä, tuhlaavasta kuningattaresta ja hänen jumalattomasta seurueestansa, ell'emme pian saa prinssiä herraksemme ja kuninkaaksemme, niin on hukka ja perikato käsissämme. Eläköön prinssi Kaarle Kustaa!"