Sill'aikaa kuin Jakobsson puuhaili murhatun tutkimisessa, oli Pertti Månsson'kin lähestynyt ja kuunteli vaiti äsken kerrottua yksinpuhetta. Mutta nyt astui hän sattumalta muutamia askeleita syrjään ja hänen jalkansa pohjastui erääsen esineesen, joka lähemmin katsottua peljästytti häntä niin kovasti, että hän päästi kovan kauhun-huudahduksen.
"Mikä taas on?" kysyi Jakobsson.
"Vielä toinenkin" mutisi Pertti Månsson ja hänen hampaansa kalisivat.
"Mitä sanot? Murhattuko?"
"Niin. Ja tämä, joka makaa seinän vieressä, on upseeri. Oi Jumala, miten hirveät ajat."
"Upseeri! Sitten rupean ymmärtämään, — ehkä on tämä ilkiö yksi murhaajista, joka on saanut surmansa, ja tuo upseeri on oikea uhri. Katsokaammepa."
Nämät sanat lausuttuansa lähestyi Jakobsson toista kaatuneista ja kumartui hänen puoleensa.
"Miekkaa pitää hän vielä suonenvedontapaisesti kädessään. Aavistukseni toteentuu. Varmaankin juuri tämä verinen miekka on niin pahoin haavoittanut tuon roiston leuvan. Huu, sitä verenjuoksua! Tässä lienee haavoja niin monta, että ne olisivat saattaneet tappaa härän. Mutta, oi taivaallinen Isä! Jos ei löydy kahta vartaloltaan ja näöltään aivan yhdennäköistä henkilöä, niin on tämä nuori mies pelastajani. Tule auttamaan minua, Pertti Månsson, pyyhkimään verta hänen kasvoiltansa."
Pertti Månsson kiiruhti noudattamaan Jakobsson'in kehoitusta.
"Se ei saata olla hän. Tämä upseeri on henkikaartin univormussa, ja sinun pelastajasi pitäisi, puheesi mukaan, kuuluman siniseen rykmenttiin!" muistutti Pertti Månsson.