"Sitä varmempi! Sitä varmempi!" huudahti Jakobsson, ja uskaliaan miehen ääni vapisi tuskasta ja liikutuksesta. "Oi sinä nuori, jalo sankari! Miks'en tullut ajoissa pelastamaan sinua, tahi kuolemaan edestäsi!" Hän painoi huulensa kapteenin kasvoille ja suuria kyyneleitä vieri pitkin hänen kasvojansa.
"Mitä sekavaa puhetta tuo on, saattaako sama henkilö kuulua kahteen eri rykmenttiin? Vai oliko hän, sinua auttaissaan, valhepuvussa?" kysyi Pertti Månsson.
"Hän ei ollut valhepuvussa, mutta olen kuullut, että hän sittemmin on muutettu kaartiin. Mitkähän paatuneet konnat ovat uskaltaneet vuodattaa tätä nuorta, jaloa verta! Vannon kostavani heille vaikka täytyisikin hakea heitä hornan syvimmästä pimeydestä! Se on ainoa tapa, jolla nyt saatan näyttää kiitollisuuttani kaatunutta kohtaan".
"Hän ei ole vielä kuollut. Tunnen valtasuonen tykyttävän, vaikkapa heikosti", sanoi Pertti Månsson.
Hiljainen huokaus pääsi silloin kapteenin huulilta.
Jakobsson kiljahti ilosta.
"Jouduppa Pertti Månsson. Juokse edeltä Aake Berg'in luokse ja ilmoita heille asiasta", sanoi hän hätäillen. "Portti pitää pidettämän auki, niin että minä viivyttelemättä pääsen sisään, huone ja vuode on laitettava kuntoon ja Pentti Esanpojan pitää pysyä saapuvilla! Kunhan ei vaan tuo oiva Pentti Esanpoika olisi lähtenyt pois!"
Pertti Månsson ei ollut odottanut tämän puheen loppua, vaan heti lähtenyt päättävällä kiireellä liikkeelle.
Jakobsson nosti varovasti kapteenin jättiläis-olalleen ja käänsi kulkunsa samaan suuntaan, josta oli tullut, koettaen tehdä käyntinsä niin keveäksi ja tasaiseksi kuin mahdollista. Aake Berg'in talon portin tapasi hän avoinna, ja pihalla tuli tämä häntä vastaan, Pertti Månsson'in, Pentti Esanpojan sekä muutamien muiden "P.C.G. seuran" jäsenten keralla.
"Onko kaikki kunnossa? kysyi Jakobsson.