"Olkoon niin, minä suostun siihen, ja nyt hyvää yötä", sanoi Pentti
Esanpoika ja työnsi tytön hellällä väkivallalla takaisin ovesta.
"Kiitoksia eno kulta lupauksesta!" vastasi tyttö, painoi äkkiä huulensa hänen otsaansa ja sulki oven jälestänsä.
Pentti Esanpoika seisoi kauvan paikallansa ja antoi katseittensa viivähtää siinä ovessa, jonka kautta tuo lempeä olento oli kadonnut, meni sitten entiselle paikallensa ja mutisi itsekseen, katsellen kapteenia: "Olisi kenties parasta lapsikullan rauhalle, ett'ei hän ensinkään näkisi kapteenia, sillä kalpea kärsiminen herättää kenties helpommin niin turmeltumattomassa sydämessä lemmen uinailevan kipinän, kuin kukoistava terveys! Mutta, ehk'ei täällä tarvitsekkaan valvoa useampaa yötä".
11 LUKU.
Yö kului mitään erinomaista muutosta haavoitetun tilassa tapahtumatta, mutta aamupuoleen alkoi ensin heikko, sitten, mitä pitemmälle aika kului, heleämpi puna purppuroida hänen poskiansa ja valtimo tykytti levottomasti.
"Tämä on terveyden väri", sanoi Jakobsson.
"Mutta se on myöskin kuumeen", väitti Pentti Esanpoika, pudistaen arveluttavasti päätänsä. — "Lähestyy se aika, jolloin lepoa tuottava juoma lakkaa vaikuttamasta; pelkään, ettei hän herää selvään järkeen, vaan sekavaan hourailuun".
Niin kävikin kuin Pentti Esanpoika oli ennustanut, sillä ensimmäiset sanat, jotka kapteeni mutisi, olivat sekavaa lorua, mahdotonta yhdenkään ihmisen ymmärtää. Kuitenkin makasi hän hiljaa liikkumatta.
"Hyvä on, ett'ei hän ole raju", sanoi Pentti Esanpoika. "Niin kauvan kuin siteet pysyvät liikuttamatta, on minulla jotakin toivoa, mutta jos niitä liikutetaan, niin että haavat jälleen rupeavat vuotamaan, silloin pitäisi kaikkien luonnon lakien mukaan pian oleman loppu käsissä".
"Toivokaamme parasta", sanoi Jakobsson.