"Tahtooko Hänen Majesteettinsa käskeä ketään seuraamaan?" kysyi hän senjälkeen.
"En. Minä matkustan yksin", kuului vastaus.
Kuningatar Kristiinalla ei ollut tapana tuhlata aikaansa vaatetuksella, vaikka oli kysymys tanssiaisistakin, kului harvoin neljännes tuntia enemmän hänen vaatetukseensa. Nyt oli hän muutamassa silmänräpäyksessä valmis, jonka jälkeen hän riensi vaunuihin. Ennenkuin vaunujen ovi suljettiin hänen jälkeensä, ilmoitti hän ajajalle matkansa päämäärän ja sitten mentiin täyttä ravia, sillä Kristiina rakasti kovaa kulkua.
Jos tähän aikaan käymme katsomassa haavoitettua kapteenia, niin tapaamme hänet sen verran parempana, että hän selkä nojaten muutamia tyynyjä vasten, istuu pystyssä sängyssä. Hänen kasvonsa ovat vielä sangen laihat ja kuihtuneet ja vasempi käsi riippuu siteessä kaulassa. Sattumaisilta on hän yksin huoneessa, hänen silmänsä ovat puoleksi suljetut ja hänen ajatuksensa näyttävät lähteneen mielikuvituksen äärettömille harharetkille.
Ovi aukenee ja olento, suloinen kuin enkeli, astuu huoneesen. Hänet nähdessään nostaa kapteeni päänsä, hänen katseensa valkenee ja tyytyväisyyden hymy laskeuu hänen huulilleen.
"Mitenkä on laitanne, herra kapteeni?" kysyi huoneesen astuja äänellä — niin viehättävällä ja sointuvalla, kuin unissa kuultu taivahinen laulu.
"Oi, paras Elsani", vastaa kapteeni, "minä tunnen itseni päivä päivältä terveemmäksi ja jos paraneminen sujuu samalla tapaa, niin tulen pian raittiiksi kuin terveys itse. Vaan minä olen jo odotellut teitä ja pelkäsin jo ett'ette ensinkään tulisi. Mutta kentiesi aika ei ole kulunut niin pitkälle, kuin odotukseni on ollut pitkä".
"Tein kyllä pahasti, että viivyin niin kauan, mutta Amalia on aina sanonut, etten minä kelpaa mihinkään taloudessa, ja minä tahdoin välttämättömästi laittaa lientä, jonka olen määrännyt teille illalliseksi. Saapa nähdä, kelpaako se mihinkään".
"Noh, se maistuu varmaankin erinomaisen hyvältä, ja minä pelkään, että nautin sitä enemmän, kuin rehellisen enonne vaatimukset myöntävät".
"Niin ette saa sanoa, sillä minä puolestani pelkään, että todellisuus osoittaa päin vastoin. Vaan nyt jatkan lukemista, missä eilen keskeytimme." Hän istuutui pöydän ääreen sekä aukaisi erään sillä olevan kirjan, jota hän alkoi lukea. Se oli eräs Ciceron siveyttä koskeva kirjoitus. Kapteeni Stålsköld kuunteli hartaasti ja hänen katseensa oli koko ajan kiintynyt ihanan lukijan nuorellisiin kasvoihin. Ja mitä kauemmin hän katsoi häneen, näyttivät tytön kasvot yhä enemmän kirkastuneilta, hänen hopean heleän äänensä väreillä oli hänestä taivainen sointu, hän tunsi sanomattoman rauhan lehahduksen koko olennossaan, tokko se tapahtui niiden lohdullisten sanojen johdosta, jotka soivat hänen korviinsa vaiko hänen paljaasta läsnä olostaan, sitä hän ei tiennyt, mutta hän alkoi luulla ettei tyttö ollut mikään kuolevainen ihminen vaan hänen luokseen lähetetty lohdutuksen hengetär. Tästä hereillään olevan uinailevan suloisesta tilasta tuli hän todellisuuden täydelliseen itsetuntoon vasta kun Elsa lopetti lukemisensa ja lausui: