"Siitä pidän paljon, niinkuin kaikista Ciceron kirjoituksista. Olen ehdotellutkin Elsalle, että, jos aika sen sallii, rupeemme lukemaan tätä kirjaa".
"Tehkää niin, tehkää niin!" kehoitti Pentti Esanpoika. "Elsa ei tunne ennaltaan sitä kirjaa ja hänelle on suureksi hyödyksi saada teidän johdollanne lukea sitä. Ethän ole lukenut Ciceron de officiis, rakas lapseni?"
"En, hyvä eno. Harvathan ne klassilliset teokset ovat, joita olen lukenut. Muuten luulen, että uskontomme pyhistä kirjoista saamme täysin riittävän tiedon velvollisuuksistamme ja vakavan ohjeen näiden täyttämisessä".
"Kuulkaapa vaan, mitä puheita laskettelee! Onhan totta … en tahdo kieltää … että raamatun kirjoista saapi tiedon näistä kaikista… Mutta katsoppas Elsa, kuitenkin on nyt niin laita, ett'ei näistä asioista voi saada mitään aivan selvää käsitystä, jollei ole lukenut Ciceron de officiis. Tekisipä varmaankin hyvää tuollaiselle tottelemattomalle veitikalle, kuin sinä, saada lukea niistä! — Enkö ole oikeassa, kapteeni Stålsköld?"
Pentti Esanpojan vetoomiset kapteeniin olivat usein sitä laatua, että tämä mieluisimmin olisi sallinut niiden olevan tekemättä, sillä hänen oli vaikea löytää vastausta, jolla ei närkästyttäisi kumpaakaan puoluetta, vaan tekisi molempain niin Elsan kuin hänen enonsakin mieliksi. Tällaisissa tapauksissa oli usein sattunut, että hän turhaan oli aivojansa vaivannut etsimällä sellaista vastausta, ja tälläkin kertaa oli hän pahimmassa pulassa, mutta onneksi vapautti Jakobsson'in tulo hänen vastaamasta tähän vaikeaan kysymykseen.
Jakobsson oli miltei isällisesti mieltynyt kapteeniin. Joka päivä tuli hän ainakin kerran tiedustelemaan hänen terveyttään, vaan usein kaksikin. Näillä käynneillänsä keskusteli hän usein pitkät ajat kapteenin kanssa sekä onnistui saavuttamaan siihen määrään hänen luottamuksensa, että kapteeni hänelle ilmoitti kaikki sydämensä salaisuudet sekä pyysi hänen neuvoaan asioissa, jotka koskivat näitä. Etempänä saamme nähdä, että Jakobsson'in suurempi kokemus tosiaankin oli kapteenille suureksi hyödyksi.
Aake Berg ja Pentti Esanpoika olivat hyvillään tästä kapteenin ja Jakobsson'in hyvästä välistä, — vaikka he eivät aavistaneet, että tämä väli oli niin harras, kuin se todella oli, — sillä heillä olivat suuret ajatukset Jakobsson'in kääntämiskyvystä siihen uskoon, johon hän itse kuului ja he toivoivat, että hänen onnistuisi saattaa kapteeni tyytymättömien puolelle. Tämä oli myöskin Jakobsson'in tarkoitus, mutta järkevyys vaati häntä liikkumaan tässä asiassa varovaisesti, sillä hän huomasi pian, että kapteeni sydämensä pohjasta oli uskollinen kuningattarelle sekä että tämä uskollisuus vielä oli kasvanut suosion takia, jota kuningatar oli osoittanut hänelle. Jakobsson ei kuitenkaan suinkaan kokonaan epäillyt asiansa onnistumisesta, sillä hän oli vakaasti päättänyt vähitellen ja suuttumatta järkähyttää mainittua kapteenin uskollisuutta, kunnes se, jääden kokonaan ilman jalan sijaa, vihdoin raukeisi. Tähän asti oli hän kuitenkin tehnyt pikku yrityksiään tähän suuntaan ilman nähtävää menestystä.
Jakobsson'in tulon kautta keskeytynyt keskustelu oli tuskin ehtinyt elpyä, kun huoneessa olijat kuulivat vaunujen äänen, jotka näyttivät pysähtyvän portille. Tämä seikka veti heidän huomion puoleensa, jo sen kautta, että aivan harvoin kukaan ajoneuvoilla kulki ahdasta poikkikatua, jonka varrella Aake Berg'in huoneus sijaitsi. Sitä paitsi käyttivät ainoastaan ylhäisimmät talvella vaunuja. Heillä kuitenkaan ei ollut pitkää aikaa ajatuksiin ja arveluihin tämän odottamattoman tapahtuman johdosta, sillä ovi aukeni äkkiä, portinvartija pisti päänsä ovesta ja huusi äänellä, joka osoitti kiirettä, hämmästystä ja kauhua: "Hänen Majesteettinsa kuningatar!"
"Kuningatar! Mitä hänestä? Onko hän kentiesi kuollut?" kysyi Jakobsson.
"Kuollut, ei, vaan ihkasen elävänä täällä!" vastasi portinvartija.