Kuningatar, onnea matkahan,
Et usko sä piruun, et Jumalaan!
Luo paavin sä joutunet viimeinkin,
Hän kanssasi lentävi helvettiin.
"Laulu ei ollut varsin huono hetken teoksi. Sigge'n malja!" huudahti joku.
"Mutta viimeinen värssy olisi saanut olla poissa. Se sisälsi syytöksen, johon hän varmaan on viaton, sillä todellakin toivon, että hän vihaa paavia ja hänen jumalatonta seuruettansa". lausui joku toinen.
"Älkää luulko sitä, hyvät ystävät", puhkesi laulaja sanomaan. "Minä, joka juuri näinä päivinä olen tullut kotiin etelämaista, tiedän mitä siitä asiasta ho'etaan. Hänelle ei ole mikään mahdotonta, joka on hurjaa ja nurinpäistä!"
Everstiluutnantin silmät säihkyivät tulta, ja hän löi nyrkkiänsä pöytään — "Näiden kunniattomien roistojen pitäisi kaikkien päällänsä maksaa uhkarohkea hävyttömyytensä!" kiljasi hän.
"Pyydän teitä, ystävä everstiluutnantti, olemaan rauhallisna. Eiväthän he ole tehneet mitään pahempaa, kuin sanoneet sen, mitä koko maailma ajattelee. Muutoin ei meillä ole mitään oikeutta sekaantua siihen, mitä nämät herrat puhuvat, joll'ei nimittäin kumpikaan tahdo ryhtyä valtiollisen vakoojan häpeälliseen toimeen", sanoi Jakobsson. Everstiluutnantti katseli häntä tyytymättömyyttä ilmaisevalla silmäyksellä.
"Minulla on kupeellani tuomari, jonka oikeuston eteen minä koska tahansa saatan kutsua nämät lurjukset vastaamaan häväisevistä puheistaan siitä, jonka kengännauhojakaan he eivät ole kelvolliset päästämään".
Everstiluutnantti oli tuskin ehtinyt lausua nämät sanat, kun sisähuoneen ovi aukeni ja nuori ylpeän ja ylhäisen näköinen aatelismies astui saliin. Hänen pukunsa oli koristettu, melkein ylellinen ja miekka riippui hänen kupeellansa. Mutta hänen käyntinsä oli vähän horjuva ja viininjumala hymyili hänen punoittavilta poskiltansa. Kun hän huomasi Jakobsson'in ja everstiluutnantin, seisahtui hän, nähtävästi vähän hämmästyneenä; hämmästys muuttui kuitenkin pian raivoisaksi kiukuksi ja hän huusi vihoissaan: "Luulenpa herrojen olleen niin hävyttömiä, että olette kuunnelleet! Semmoista tekevät vaan roistot, ja sentähden saavat herrat aluksi pitää hyvänänsä tämän nimityksen!" Hän ei ollut ehtinyt lausua kaikkia tavuita tässä viimeisessä sanassa, ennenkuin sai suuttuneen everstiluutnantin kintaan vasten kasvojansa sekä seuraavan taisteluvaatimuksen: "Itse olette roisto, herra häväistyslaulujen tekijä! Tämän kintaan vaadin teiltä takaisin huomenna tahi minä päivänä hyvänsä, kun te olette hyvällä päällä. Nyt olette humalassa ettekä kykene kelvolliseen taisteluun".
Nuori aatelismies kalpeni vihasta, veti miekkansa ja hyökkäsi everstiluutnantin kimppuun.