"Kylläpähän nähdään, miksi kepeäjalkaiset ranskakalaiset opettajanne ovat teidät saaneet", vastasi everstiluutnantti Stålsköld tyynesti. Hän tiesi, että tämä Sigge N—— aivan nykyjään oli palannut Ranskasta, jonne oli matkustanut täydentääkseen taitavuuttaan sen aikuisissa aatelistavoissa ja sotaisissa harjoituksissa. Paluumatkalla oli hän käynyt prinssi Kaarle Kustaan luona Ölannissa, ja kun tämä ruhtinas oli kohdellut häntä sangen ystävällisellä kohteliaisuudella, hänen ylhäisen sukunsa vuoksi, niin piti hän sitä nopean ja loistavan ylennyksen varmana enteenä, jos vaan prinssi tulisi hallitsijaksi, ja oli sentähden tämän innokas puoluelainen. Se pistopuhe, jonka everstiluutnantti hänestä oli lausunut, oli vähällä saattaa tuon pikapäisen herran veren uudestaan kuohumaan, ja työläästi vaan onnistui hänen kumppaniensa estää häntä vetämästä äsken lattialta otettua miekkaansa.
Senjälkeen suostuttiin kaksintaistelun paikasta, ja sittenkuin yhtymis-aikakin oli määrätty k:lo 6:ksi seuraavan päivän iltapuolella, lähti everstiluutnantti pois Jakobsson'in seurassa, joka metelin aikana oli asettunut puisevan tuolin taakse, vakaasti päättäen käyttää sitä lyömäaseena, jos everstiluutnantin kimppuun olisi käynyt useampia vastustajia yht'aikaa.
"Onnettomalla hetkelläpä menimme tuohon taloon", sanoi Jakobsson, kun vihdoin taas olivat päässeet kadulle.
"Eipä sovi sitä sanoa. Nämät hävyttömät herras-miehet tarvitsevat kyllä pienen muistomarjan!" vastasi everstiluutnantti. Jakobsson katseli kummastuneena häneen.
"Mutta onhan heitä niin monta, että epäilemättä tulette tappiolle", lausui hän.
"Olkaa huoletta, ystävä Jakobsson. Enhän ai'o taistella kaikkien kanssa yhtä haavaa ja parin kolmen kanssa kestän kyllä".
Jakobsson pudisti surullisesti ja huolestuneena päätänsä.
15 LUKU.
Seuraavana päivänä aamupuoleen oli everstiluutnantti Stålsköld'illä virkapalvelusta linnassa, niinkuin muutoin melkein joka päivä paranemisensa perästä. Se oli selvä todistus kuningattaren kasvavasta suosiosta, että hän yhä enemmän halusi pitää häntä lähellänsä, ja että hän usein uskoi hänelle milloin yhden, milloin toisen luottamustoimen. Jos everstiluutnantti Stålsköld'illä olisi ollut tuollainen hovimiehen notkeus, joka kaikessa toiminnassaan katsoo ennen kaikkea omaa etuansa, ja joka ei pidä ryöstönä panna toisten kukistumista oman kohoamisensa perustukseksi, tahi jos hän ylipäänsä hiukankin olisi pyrkinyt osalliseksi kuninkaallisen armon runsauden sarvesta, niin olisi hän helposti työntänyt monen mahtavamman suosikin syrjälle. Mutta everstiluutnantin perin suomalainen luonne, jossa kavaluuden ja imartelemisen vihaaminen oli pääjuonteita, vastusti päin vastoin sitä ja piti kyllä siitä huolen, ett'ei varsin huikea ylennys saattaisi tulla kysymykseen. Häneltä puuttui tykkänään sekä halua että kykyä käyttää hyväkseen sattumuksia ja muodostaa asianhaarat eduksensa. Oli joskus tapahtunut, että kuningatar jossakin valtiollisessa kysymyksessä oli lausunut haluavansa kuulla hänen mielipidettänsä, mutta everstiluutnantti oli heti, kammoksuen valtiollisen viisastelemisen vaivaa, tunnustanut, että valtioviisaus oli hänelle kokonaan terra incognita (tuntematon ala). Niin ei olisi hovimies tehnyt! Ainoastaan kirjallisissa kysymyksissä, joilla kuningatar yhä useammin kääntyi häneen, antoi hän välistä lausuntonsa, mutta tämänkin ainoastaan silloin, kuin luuli aivan selvästi käsittävänsä sen asian, jota kielikysymys koski. Selvää on, ett'ei korkeampi hovisuosio, vaikka se olisikin päättänyt väkisin vetää everstiluutnantin puoleensa, olisi pitkälle saanut senlaatuista henkilöä, ei ainakaan semmoisessa hovissa, jossa imarteleminen ja pintapuolisuus olivat saaneet jo melkein kiistämättömän vallan.
Kysymyksessä olevana päivänä vähää ennen päivällistä sai everstiluutnantti kuningattarelta jotakin asiaa kreivi Jaakko Kasimir de la Gardie'lle ja sitä paitsi käskyn viipymättä tuoda takaisin tämän vastaus. Hän lähti sentähden matkaan. Portailla ja käytävissä sekä linnanpihalla vallitsi tähän aikaan päivästä tavaton hiljaisuus. Harvoja henkilöitä vaan tuli everstiluutnantin vastaan, ja ehkäpä hän juuri sentähden tarkasteli näitä harvoja sitä tyystemmin. Hän näki kaksi henkilöä kulkevan linnanpihan poikki ja tähysteli heidän askeleitansa ja liikkeitänsä niin tarkoin, kuin olisi hänen toimenansa ollut heidän vakoilemisensa. Ja näyttipä melkein siltä, kuin olisivat nämät niin pian kuin mahdollista koettaneet päästä hänen tarkastettavistaan, sillä he jouduttivat askeleitansa ja katosivat kylkirakennuksen puoleen, josta kuningattaren yksistään käyttämät salaportaat veivät hänen yksityiseen huoneesensa. Everstiluutnantti oli kuitenkin toisen heistä tuntenut kuningattaren uskotuksi kamaripalvelijaksi, ent. räätäliksi Juho Holm'iksi, joka sitten tuli hovi-intendentiksi ja aateloittiin pöyhkeän loisteliaalla nimellä Lejoncrona, mutta toisen kasvoja ei hän ollut saattanut nähdä, koska se leveä, musta vaippa, johon hän oli kääriytynyt, peitti melkein koko hänen päänsä. Ja kuitenkin oli juuri tämä näistä kahdesta henkilöistä etenkin herättänyt hänen uteliaisuutensa. Hän muisti nim. monta kertaa ennen nähneensä saman miehen samaan aikaan vuorokaudesta kulkevan samaa tietä, vaikk'ei hän siihen asti ollut ensinkään ottanut tätä seikkaa huomioonsa. Nyt sitä vastaan oli hän vakuutettu siitä, että joku salaisuus piili tässä, salaisuus, jota ehkä ei tiennyt kukaan muu, kuin tuo uskottu kamaripalvelija.