"Siitä keskustelemme vast'edes. Tie Kristianian ja Hamhurg'in kautta ei tosin ole suora, mutta jotenkin varma. Mutta vait'! Ettekö kuulleet mitään melua tuolta?"
"Siltä minusta tuntui", vastasi mustapukuinen.
Kuningatar nousi ylös ja lähestyi sitä ovea, jonka taakse olemme nähneet everstiluutnantti Stålsköld'in pysähtyneen. Hän aukaisi sen ja katsoi huoneesen, mutta kun hän huomasi kaikki hiljaiseksi eikä mitään epäilyttävää, palasi hän siinä luulossa, että oli kuullut väärin. Ja kuitenkin oli melua todellakin syntynyt siitä, että everstiluutnantti Stålsköld vahingossa satutti oveen, silloinkuin kääntyi pois lähteäkseen, jonka tekikin niin varovasti ja joutuisasti, että hänen huomaamatta onnistui päästä ulos. Päästyänsä linnanpihalle ilmaisi hän syvällä huokauksella tyytyväisyytensä siitä, että onnellisesti oli päässyt siitä tukalasta asemasta, jossa oli ollut, ja kiitti Luojaa siitä, ett'ei häntä oltu huomattu. Hänen muutoin pelkäämätön sydämensä kutistui pelosta, kun ajatteli kestettyä vaaraa ja sitä kauheaa salaisuutta, jonka perille oli päässyt. Ristiriitaisten tunteiden valtaamana lähti hän kotiinpäin, mietiskelevästi otellen ja alla päin. Raju mullistus raivosi hänen mielessänsä ja hän tunsi tähänastisen tunnemaailmansa itse peruspylväiden kaatuvan ja menevän murskaksi. Hän oli samassa surkuteltavassa tilassa kuin se, joka äkkiä havaitsee, että se kaikki, jota omasta edustaan huolimatta on enimmän kunnioittanut, jolle on uhrannut innokkaimman mielenhartautensa ja omistanut pyhimmät tunteensa, on vaan ollut petollinen virvatuli, pysymätön valhekuva tahi sitä pahempi saastainen esine, jolle auringon säteet hetkeksi ovat antaneet väärän valon, lainatun loisteen. Tämä kuningatar, jolle hän aikaisimmasta nuoruudestansa saakka oli osoittanut puhtainta alamaisen uskollisuutta ja rakkautta, hän, Kustaa Aadolf'in tytär, jonka edestä hän minä hetkenä hyvänsä olisi ollut valmis uhraamaan viimeisen pisaran sydänvertansa, ei siis ollut mikään muu kuin valtiollinen ilvehtijä mitä epäiltävintä laatua, niin uskonnoton, uskoton ja kunniaton, että oli valmis julkisesti kieltämään sen opin, jonka edestä hänen isänsä oli uhrannut sankari-elämänsä! Ja vieläpä enemmänkin! Everstiluutnantti Stålsköld'in kävi, niinkuin meidän ihmisten tavallisesti käypi, kun huomaamme henkilöllä, jota olemme ylenmäärin ihailleet, ei olevankaan niitä ominaisuuksia, joita olemme luulleet hänellä olevan, vaan että hän on inhoittava susi lammasten vaatteissa: kun silmämme kerran ovat au'enneet, nä'emme hänen vikansa liikanaista ihailemistamme vastaavassa alastomuudessaan, joka on kauheampi kuin me toivoisimmekaan. Everstiluutnantti ei saattanut otaksua mitään jaloa perustetta kuningattaren paavillisille mielipiteille, hän ei saattanut uskoa, että syynä kuningattaren päätökseen kääntyä katoolis-uskoon, oli sisällinen vakuutus tämän opin oivallisuudesta, jossa tapauksessa kuningattaren rikollisuus olisi näyttänyt vähemmältä. Päinvastoin sovitti hän tämän seikan yhteen hallituksesta luopumisen kanssa ja otaksui, että hän sen kautta tahtoi hankkia itsellensä mukavampia ja huolettomampia päiviä ja sydämellisempää kohtelua etelän katolisissa maissa, jonne hän epäilemättä aikoi lähteä. Ja kaikki ne halventavat jutut, joita oli kuullut Jakobsson'in kertovan kuningattaresta, hänen tuhlaavaisuudestaan ja kevytmielisyydestään, kaiken sen puheen, jota hän tähän asti oli pitänyt tykkänään vääränä; huomasi hän nyt todeksi ja oikeaksi. Myöskin havaitsi hän, että saattaa olla todellinen isänmaan ystävä, vaikka laulaakin sellaisia häväistyslauluja kuningattaresta kuin sen, jonka edellisenä päivänä oli saanut kuulla, tahi oikeammin, että niin ajattelevat henkilöt nykyisen hallituksen aikana olivat todelliset isänmaan ystävät!
16 LUKU.
Näissä ja tällaisissa katkerissa mietteissä vietti everstiluutnantti iltapäiviänsä, odotellen sitä aikaa, jolloin hänen piti menemän määrätylle kaksintaistelupaikalle. Hänen näkönsä oli yhtä synkeä kuin mielensäkin. Hänen sydäntänsä vaivaava suru loi varjoja hänen kasvoillensa. Lähestyvä taistelu näytti hänestä nyt aivan toisenlaiselta kuin edellisenä päivänä. Silloin oli hän luullut vetävänsä miekkansa oikean ja pyhän asian puolesta, nyt mietti ja arveli hän aivan toisin. Silloin oli hän pitänyt kuningatarta jalona, valistuneena ruhtinattarena, nyt piti hän tätä petollisena, juonikkaana naisena, petturina, joka aikoi kieltää isiensä pyhimmän perinnön, omantunnonvapauden, uskonnon, jättääkseen itsensä ja — jos se kävisi laatuun — Ruotsinkin paavillisuuden helmaan. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä synkeämmäksi tuli hän.
Hän valmistautui kuitenkin menemään ja oli juuri lähtemäisillään, kun
Jakobsson astui huoneesen.
Jakobsson oli pukeunut erittäin huolellisesti, ja hänen yllänsä oleva puku osoitti suurempaa komeutta kuin tähän aikaan oli tavallista porvaristossa. Selvästi näkyi, että hän tällä kertaa varta vasten komeili. Eikä juuri löytynytkään komeampaa herrasmiestä, kuin Jakobsson tässä asussa oli. Kädessä oli hänellä soikea esine, joka oli kääritty mustaan silkkiliinaan.
Everstiluutnantin synkkämielisyys ei jäänyt Jakobsson'in tarkalta silmältä huomaamatta, vaikka tämä otti vastaan häntä tavallista sydämellisemminkin. Kun ei Jakobsson saattanut ensinkään aavistaakkaan sitä, mikä oli tapahtunut everstiluutnantille ja hänen tunteillensa, niin arveli hän tämän synkkämielisyyden tulevan kohtuullisesta levottomuudesta tulevien tapausten vuoksi.
Seuraavista sanoista saatamme arvata hänen oman mielentilansa.
"Ystävä everstiluutnantti", sanoi hän. "Siitä saakka kuin illalla erosimme ei minulla ole ollut hetkeäkään rauhaa, ja unikin on silmistäni paennut. Te olette tuskin vielä paranneet viimeisestä verisaunastanne ja kuitenkin rupesitte taisteluun niin monta vastaan. Se oli siivosti sanoen samaa kuin juosta järveen".