"Rouva vapaherratar! Näen ett'ette ole onnellinen. Sanokaa, saatanko tehdä mitään hyväksenne? Laupiaan Jumalan nimessä pyydän, ett'ette väärästä kunniantunnosta ole suoraan ja todenmukaisesti minulle tunnustamatta, saatanko jollakin tapaa hyödyttää teitä! Pitäisin itseäni sanomattoman onnellisena, jos hituisenkin voisin tehdä hyväksenne".
Elvira silmäili häntä puoleksi moittien ja vastasi: "Te ette voi tehdä mitään hyväkseni, — olenhan jo kerran ennen sanonut sen teille, ja kerron sen vielä kerran vakaasti! Asia on nyt hyvällä kannalla, ja parasta, että se sillä pysyykin, ett'ette ko'e sekaantua seikkoihin, jotka ovat senlaatuisia, ett'ei teillä ole mitään oikeutta pyrkiä sekaantumaan niihin."
Everstiluutnantti huomasi tästä vastauksesta, että Reeta oli niin varovasti menetellyt tiedustelijatoimessaan, jott'ei hänen emännällään ollut siitä aavistustakaan. Ja tämä ainakin ilahdutti häntä, sillä hän arveli Reetan vaan niin kauvan jonkunlaisella menestyksellä saattavan tehdä havaintojansa kuin hän saattoi huolellisesti salata niitä tekevänsä.
"Tämäkö siis on viimeinen sananne?" rohkeni hän kuitenkin lisätä.
"Niin viimeinen, herra everstiluutnantti! Ja olkoon tämä asia kerrassaan päättynyt!"
Everstiluutnantti vetäytyi suruissaan pois, siliä hän huomasi kaukaa paroonin kolkon haamun. Elvira katsoi hänen peräänsä pitkän pitkällä silmäyksellä, ja hänen rintansa kohosi hiljaisesta huokauksesta.
Kun everstiluutnantti Stålsköld'in, kerrotulla tavalla puheltuaan sen kanssa, jota hänen sydämensä, kaikista ponnistuksista huolimatta, ei lakannut lempimästä, piti menemän viereiseen huoneesen, kohtasi hän ovessa erään henkilön, jonka nähdessään hän pysähtyi.
Tuossa on hän, mietti Stålsköld, sama älykäs katsanto, samat pontevat kasvonjuonteet! Ja hän piti silmällä miestä, jonka tunsi samaksi herraksi, mikä edellisenä päivänä oli salaa ollut kuningattaren luona, niinkuin edellisessä luvussa on tarkemmin kerrottu. Everstiluutnantti ei päästänyt tuota miestä näkyvistänsä, vaan odotti maltittomasti tapaavansa jonkun, jolta olisi sopinut kysellä hänestä. Lopulta luuli hän eräässä kuninkaallisen kanslian virkamiehessä, jolla oli paljon tekemistä ulkomaan asioiden kanssa, tavanneensa semmoisen henkilön, joka saattaisi antaa hänelle tarpeelliset tiedot. Tämän puoleen kääntyi hän siis kysyäksensä tunsiko tämä sitä miestä, jota hän kädellänsä osoitti.
"Tietääkseni on hän portugalilainen, ja kirjurina tahi jonakin sentapaisena hänen ylhäisyydellänsä Pereiralla", vastattiin hänelle.
Pereira on siis se isäntä, jolta hän karkaa, tuumi everstiluutnantti, ja lausui teeskennellyllä väliäpitämättömyydellä: