ROLF JUTE. Muistakaa, että Turun linna vartioitsee Aurajoen suuta!
OTTO RUD. Piru sen linnan periköön! — Entäs jos laskisimme väkemme maalle tähän rantaan? Onko pitkäkin matka tästä kaupunkiin?
ROLF JUTE. En sitä sylelleen taida määrätä, mutta lyhyesti sanoen: se ei ole aivan pitkä.
[Salama leimahtaa ja ukkonen jyrähtää etäällä.)
OTTO RUD. Haa!… Kiitos ja ylistys suojelija-pyhälleni, pyhälle Yrjölle! — Taivas pimenee, sieltä syntyy myrsky! Venheillämme ja pienemmillä haaksillamme voimme yön pimeydessä hiipiä linnan sivutse sisälle kaupunkiin! — (Koroittaa kätensä taivasta kohden.) Te synkät pilvet! nouskaa korkeammalle taivaan kannelle ja peittäkää tämä maailma nokimustalla vaipalla! — Te salamat! leimutkaa! Leimutkaa iloisesti kuin kokkovalkeat! — mutta lymytkää pimeässä kätkyessänne silloin, koska purjehdimme linnan ohitse!
ROLF JUTE. Minkä onnen kohtalon ai'otte kaupungille, jos tuumanne onnistuu?
OTTO RUD. Miksi sitä kysyt? Ha! ha! ha! Se onkin sääli, joka loistaa silmissäs! Aina siitä ajasta asti, kun palvelit linnan väessä Maunu Frillen komannon alla, lemmit sinä — luulen ma — tuota kurjaa Turun kaupunkia. Kenties on sulla joku sydänhempukkakin täällä? Sankt Olavi! minä vannon, että hupilaisekseni otan tuon sinisilmän myötäni Borgholman linnaan!
ROLF JUTE. (Tarttuu miekkansa kahvaan.) Herra ritari! Kavahtakaa, ett'ei pilkkanne koskisi omaan nilkkaanne!
OTTO RUD. Ha! ha! ha! Joko suutuit! Siis arvasin suorastaan oikein!
ROLF JUTE. Vastatkaa kysymykseeni! — Minä vaadin saada tiedon siitä, kuinka ai'otte kohdella kaupunkia ja sen asukkaita?