Istuessaan syntymäpäivänsä edellisenä iltana yksinään kirjoittamassa sisarelleen Helenalle Mathilda Wrede ei aavistanut, että se oli hänen viimeinen kirjeensä sille, jota hän rakasti eniten maailmassa.
Neiti Helena Wrede oli ollut kauan hyvin sairas, vaikka hän oli hiljaisen sankarillisesti kantanut kärsimyksensä. Mathildan palattua Värälästä Helsinkiin eivät molemmat sisarukset eronneet, ennenkuin kuolon enkeli saapui vieden vapautetun hengen "synnyinmaahansa".
Se tapahtui heinäkuun 22:sena päivänä 1914. Mathilda ei kuitenkaan antautunut itsekkään surun valtaan, mutta eivät edes hänen lähimpänsä saattaneet aavistaa, kuinka syvästi hän kärsi.
Hänen oli hyvin vaikea erota Kasarmintorin varrella olevasta tyhjästä kodista, vaikka kesä olikin silloin ihanimmillaan. Toimeton hän ei kuitenkaan ollut. Kuten ennenkin, hän kävi tervehtimässä ystäviään köyhäin asunnoissa ja he taas puolestaan kävivät hänen luonaan.
Juuri siihen aikaan puhkesi sota, ja ikkunastaan hän näki joka päivä joukoittain sotilaita ja hevosia, jotka lähetettiin sotanäyttämölle. — Voi tuota sotaa, kuinka se raastoikaan hänen sydäntään! Usein hän näki pappien siunaavan lähtevät joukot. Hän huusi Jumalalle noiden ihmisten puolesta, jotka lähetettiin kuin lampaat tarkoituksettomasti teurastettaviksi. Ja kun liput vihittiin uskonnollisin juhlamenoin, tuntui hänestä kuin olisi pilkattu elävää Jumalaa.
Öisin hän lepäsi valveillaan lähettäen parhaimmat ajatuksensa tuntemattomien äitien, vaimojen, lasten, haavoittuneiden ja kuolevien luo vakuutettuna siitä, että hänen ajatuksensa ja rukouksensa löysivät tien Isän Jumalan sydämen kautta saavuttaen vihdoin nuo onnettomat avun ja siunauksen muodossa.
Hänen oli myös kovin vaikeaa nähdä hevosten kärsivän. Ei hän voinut milloinkaan mennä ohi niiden seistessä pihoilla ja toreilla hyväilemättä niitä tahi sanomatta jonkun ystävällisen sanan. Kerran kun hän kulki erään ystävänsä kera Kasarminkatua, seisoi maneesin edessä joukko hevosia, jotka oli ostettu Suomesta sotaan lähetettäviksi. "Tuolla ovat hevoseni", Mathilda Wrede sanoi. "Minun pitää mennä kadun yli tervehtimään niitä! Minä ymmärrän, kuinka ikävä niillä on vieraassa ympäristössä, kun ne eivät ymmärrä venäjää, ja minulla on aina tapana puhutella niitä ohi mennessäni. Kun huudan: Hyvää päivää, hevosraukat, tuntevat ne kielen ja kääntävät päänsä minuun päin."
* * * * *
Aika kului. Tammikuussa 1915 oli Mathilda eräällä Karjalanmatkalla saanut vaikean tarttuvan taudin, jonka tähden hänen piti mennä sairaalaan. Siellä hän makasi viikon toisensa jälkeen ja sai kestää vaikeita leikkauksia.
Niin pian kuin hän oli jossain määrin toipunut, alkoivat vankilanaikuiset ja muut ystävät käydä häntä tervehtimässä. Eräänä päivänä, kun hänen luonaan oli poliittisen rikoksen takia vankilassa ollut herra, tuli kurjan ja ruokottoman näköinen mies sisään. "Vanha ystäväni herra K. ja maisteri E.", esitteli Mathilda. Vastatullut joutui hämilleen nähdessään hienon herran edessään, nykäisi Mathildaa käsivarresta ja sanoi ääneen: "Älkää kertoko hänelle, että olen ollut vankilassa!" — "Se ei ole ensinkään vaarallista", Mathilda vastasi, "tämä herra on myöskin ollut siellä." — "Ei suinkaan, onko hän todella ollut?" huudahti K. kiiruhtaen hänen luokseen. Ja he pudistivat toistensa käsiä kuin vanhat toverit ainakin.