Jonkun ajan perästä Mathilda oli siksi terve, että hän sai lähteä sairaalasta, ja vähitellen hän palasi tavalliseen elämäänsä.
Kesällä ja syksyllä Mathilda oli matkoilla. Sielullisesti ja ruumiillisesti rasittuneena hän palasi lokakuussa Helsinkiin. Pian sen jälkeen hän sairastui ankarasti ja makasi kauan elämän ja kuoleman vaiheilla.
Mutta muutamien viikkojen kuluttua kääntyi tauti parempaan päin. Silloin Mathilda ei katsonut enää tarvitsevansa sairaanhoitajattaria. Keittiössä asuva vaimo auttaisi häntä kyllä aamuisin ja iltaisin ollessaan kotona, ja kun eteisen ovi ei ollut lukossa, voi lääkäri, hänen omat ystävänsä sekä apua tarvitsevat tulla ja mennä. Lääkäri selitti, että Mathildan piti vielä pysytellä vuoteessa ja että hän tarvitsi kipeästi hiljaisuutta ja lepoa. Mutta ei auttanut. Ei hänellä ollut oikeutta ajatella niin paljon itseään, kun niin monet kärsivät puutetta. Ainakin piti hänen kokeilla.
Mathilda Wrede makasi sitten useita viikkoja ovet auki ja ihmisiä — venäläisiä sotamiehenvaimoja lapsineen, mustalaisia y.m. — tuli ja meni.
Muutamana päivänä astui joku eteiseen. "Onko siellä lääkäri?" kysyi Mathilda. Ei vastausta. Hän uudisti kysymyksensä. Silloin hän kuuli raskaiden askeleiden lähestyvän, ja mies näyttäytyi huoneen ovessa. Takkuinen tukka riippui kasvoilla ja hän näytti peloittavan raa'alta ja rajulta.
"Oletteko te Mathilda Wrede?" hän kysyi. — "Olen." — "Oletteko te se oikea, jota ne kutsuvat 'vankien ystäväksi'?" — "Olen." — "Mikä teitä vaivaa?" — "Olen sairas." — "Kuinka vanha te olette?" — "Niin hirveän vanha, käyn jo kuudettakymmentä. Mutta nyt on minun vuoroni kysyä: Kuka te olette ja mitä minulta tahdotte?" — "Minä olen tuntenut neidin monta vuotta, vaikka emme ole tavanneet, ennenkuin nyt. Minä olen oleskellut jonkun aikaa melkein kaikissa Suomen vankiloissa, mutta kun tulin johonkin niistä, oli neiti juuri lähtenyt sieltä. Muistatteko erään miehen Lappeenrannan vankilasta, joka oli huonolla käytöksellään menettänyt säästörahansa ja joka kirjoitti teille pyytäen apua, kun hänen piti päästä vapauteen. Te lähetitte silloin kaksikymmentä markkaa Matti K:lle, ja minä olen se mies", sanoi hän tehden epämiellyttävän liikkeen.
Mathilda Wredeä värisytti, sillä hän oli kuullut vankiloissa tuosta rajusta miehestä, joka oli hyvin häijy ja vaarallinen silloinkin, kun hänellä ei ollut raivokohtauksia. Mutta tottuneena odottamattomiin tilanteihin hän hillitsi itsensä sanoen: "Hyvää päivää sitten, Matti K.! Tulkaa ja ojentakaa minulle kätenne! Olen kuullut teistä niin paljon." He tervehtivät ja Mathilda jatkoi: "Ottakaa nyt tuoli ja asettakaa se uunin ääreen, siinä teillä on lämmintä ja siitä voin nähdä teidät. Ja kertokaa kaikki, minkä tiedätte Kakolasta, sillä minä olen niin ikävöinyt saada kuulla sieltä jotain." Mies otti tuolin, istuutui ja kertoili hetken juttujaan.
Lopulta sairas väsyi kovasti. "Te tarvitsette varmaan rahaa", hän sanoi. "Pöydällä on kukkaroni. Tahdotteko antaa sen minulle." Mies toi sen ja Mathilda jatkoi: "Minulla ei ole paljoa, mutta me ja'amme sen, mitä on." Hän aukaisi kukkaron tyhjentäen sisällön peitteelle. "Minä tarvitsen itse välttämättä 2 markkaa 75 penniä, loput kuuluvat teille. Nyt teidän pitää olla kiltti ja mennä, mutta tulkaa toisen kerran uudelleen, niin saamme puhella yhdessä."
Mies hyvästeli. Kyynel kimalteli silmässä hänen mutistessaan: "Olipa hyvä, että sain nähdä teidät ennenkuin kuolette."
Seuraavana päivänä vangittiin hänet uudelleen, kun hän oli jossain porraskäytävässä ryöstänyt erään naisen käsilaukun.