Vähän aikaa sen jälkeen kuin Suomen kenraalikuvernööri kreivi Heyden oli kuollut, oli Mathilda Wrede Pietarissa ja kuuli siellä Venäjän entiseltä oikeusministeriltä, kreivi C. von der P:lta, että ruhtinas Svjatopolk-Mirski, ruhtinas Galitsin ja kenraali Bobrikov olivat ehdolla kenraalikuvernöörinvirkaan. Kreivi P. lisäsi: "Bobrikov on leskikeisarinnan ehdokas ja jos hän tulee Suomeen, niin en onnittele teitä." — "Millainen hän sitten on?" kysyi Mathilda Wrede. "Sivistymätön, mahdoton sivistää ja vielä paljon muuta", kuului vastaus. — "Kreivi P.", sanoi Mathilda, "Te olette Itämeren maakunnista. Te ymmärrätte Suomen aseman, teillä on oikeusministerinä ja kruunajaismarsalkkana suuri vaikutusvalta. Tarjoutukaa Suomen kenraalikuvernööriksi!" Kreivi P. hymyili ystävällisesti vastaten: "Mahdotonta, minä tunnen tilanteen ja pelkään, että siellä aiotaan saada valtaan uusi järjestelmä. Minä en ryhdy sellaiseen."
Niin tuli Bobrikovista Suomen päämies. Voidakseen saada lakeja loukkaaville toimilleen oikeuden varjon koetti hän todistaa, että maassa vallitsi kapinallinen mieliala. Niinpä lahjottiin muun muassa joukko huonoimman kansanaineksen jäseniä rahalla tahi houkuttelevilla tulevaisuuden lupauksilla järjestämään levottomuuksia suurten kansanjoukkojen ollessa liikkeellä.
Mathilda Wrede joutui epätoivoon Kuinka hänen "poika"-raukkansa, jotka olivat niin heikkoja, pystyisivät vastustamaan moisia houkuttelevia kiusauksia? Jotkut, joista hänellä oli ollut hyviä toiveita, olivat jo langenneet uusien ansojen yllättäminä.
Niinpä Mathilda sai eräänä päivänä kuulla, että kaksi hänen miehistään oli saanut kolmekymmentä markkaa kumpikin ehdolla, että he venäläisten pääsiäisyönä, jolloin oli tavattoman paljon väkeä liikkeellä, tahrisivat Aleksanterinpatsaan Helsingissä. Iloissaan helposti saaduista rahoista toinen heistä oli juonut niin, että hän jo keskellä päivää joutui poliisiputkaan. Kerrottiin myös, etteivät nuo kaksi olleet ainoita.
"Sinä yönä minä tulen vartioimaan Aleksanterinpatsasta", ajatteli Mathilda Wrede. Monet tulivat hyvin huvitetuiksi asiasta kuullessaan hänen päätöksensä ja tarjoutuivat saattamaan häntä yöllisellä vaelluksellaan. Mutta hän vastasi leikillisesti aikovansa suorittaa vartiopalveluksen yksinään. Olisi kuitenkin hyvä saada ajuri, arveli hän, niin voisi välistä levätä tai mahdollisesti lähettää jonkun miehen kotiin, jos niin tarvittaisiin. Hänen veljensä, joka oli hyvin huvitettu sisarensa suunnitelmasta, lupasi heti hankkia hevosen, sillä Mathildalla oli siihen aikaan sangen niukalti rahaa.
Siitä muodostui ihmeellinen yö monine erilaisine elämyksineen. "Miksi G. kuljeskelee täällä keskellä yötä?" kysyi hän eräältä mieheltä, joka tuli epävarmoin askelin häntä vastaan. — "Minusta on niinkuin neidistäkin hauskaa kulkea pääsiäisyönä ulkosalla", vastasi mies. — "Asuuko G. vielä samassa paikassa kuin ennenkin?" — "Asun." — "Silloin G. pääsee ajelemaan!" Mathilda huusi ajuria. "Olkaa hyvä ja ajakaa tämä mies kotiinsa. Hän asuu kaupungin portin tuolla puolen ensimmäisessä talossa vasemmalla. Tulkaa sitten takaisin, kenties tarvitsen teitä vielä." He lähtivät ja Mathilda jatkoi kävelyään.
Merkillisten kokemusten ja elämysten jälkeen Mathilda ajoi aamupuolella kotiin väsyneenä ja vakavana. Hän ajatteli onnetonta maataan ja ystäväraukkojaan. Milloinkaan ei tulevaisuus ollut näyttänyt hänestä niin pimeältä ja huolestuttavalta kuin nyt. Jaksaisiko hänen rakas Suomen kansansa kestää sellaisen koetuksen, vai vajoaisiko se alennustilaan? Ajatukset kulkivat taaksepäin. Useita vuosia sitten hänen oleskellessaan Pietarissa pyydettiin hänet Suomen oikeauskoisen arkkipiispan Antoniuksen luo, joka halusi keskustella hänen kanssaan Suomessa olevista kreikkalaiskatolisista vangeista. Pari vuotta myöhemmin Mathilda oli matkalla. Kun hän tuli Tampereen asemalle, seisoi siellä ylimääräinen juna, joka oli juuri tullut Pietarista ja kerrottiin, että Suomen arkkipiispa oli saapunut sillä Tampereelle, jossa aiottiin vihkiä uusi kreikkalaiskatolinen kirkko. Hän istui parhaillaan ravintolassa syöden aamiaista. Kun Mathilda kulki huoneen läpi, nousi arkkipiispa ja huudahti erittäin ystävällisellä äänellä: "Mathilda Wrede!" ja tuli sitten tervehtimään Mathildaa. Hän sanoi muun muassa: "Jos voin joskus olla teille avuksi, niin olette sydämellisesti tervetullut luokseni." Nyt tuo mies oli nimitetty Pietarin metropoliitaksi. Mitähän jos hän tahtoisi käyttää suurta vaikutusvaltaansa tsaariin Suomen hyväksi, jos hän, Mathilda, pyytäisi sitä. Nyt hän näki tien selvänä edessään. Hän matkustaa Pietariin. Metropoliitta kuuntelee varmaan hänen pyyntöään. Niissä, jotka saivat kuulla asiasta, herätti se suurta mielenkiintoa. Niinpä esim. Leo Mechelin lähetti hänelle tervehdyksen, että jos Mathilda haluaa neuvotella hänen kanssaan, niin hän on käytettävissä. Mathilda Wrede kiitti ja vastasi: "Jumala on neuvonantajani."
Hän matkusti. Hän oli syvässä surupuvussa osoittaakseen omaa ja koko Suomen surua. Pietarissa hän asui paroonitar Nicolayn kodissa, jossa kuunneltiin suurella mielenkiinnolla hänen esittämiään suunnitelmia.
Ennenkuin hän seuraavana aamuna lähti metropoliitan luokse, purettiin hänen päällystakistaan pois ripustin, sillä siihen oli painettu ompelijattaren nimi ja "Helsinki". Samoin poistettiin nimet päällyskengistä, sillä metropoliitan luona oli joukoittain vakoilijoita. Metropoliitta aloitti vastaanottonsa kello yhdeksän, ja kun matka oli pitkä, seisoivat hevoset, joiden oli määrä viedä Mathilda Wrede sinne, jo kello kahdeksan aamulla portaitten edessä. Mathildaa seurasi parooni Paul Nicolay tulkkina metropoliitan luokse. "Ajakaa pitkin Newskiä!" oli paroonin lyhyt määräys kuskille. Hän ei tahtonut ilmoittaa osoitetta tarkemmin ovenvartijan kuullen, sillä useimmat niistä olivat palkattuja vakoilijoita.
He ajoivat Aleksanteri Newskin luostariin. Se oli ihmeellinen paikka. Oli ajettava useiden hautausmaiden läpi ennenkuin tultiin metropoliitan palatsiin. Siellä asui Antonius, elämän kovasti koettelema, lahjakas ja syvästi hengellinen mies. Hän oli korkeasta asemastaan huolimatta kuitenkin kuin vanki, jonka pienintäkin sanaa ja tointa vartioitiin.