Merimiessaarnaaja Orest piti silloin herätyskokouksia Kahdeksantoistavuotias Mathilda kävi välistä hänen kokouksissaan, ja niinpä kerran hänen kuunnellessaan sanomaa Jumalan rakkaudesta sarasti valo hänen sieluunsa, ja hän näki pelastuksen tien kirkkaana edessään.
Samana iltana oli iltahuvit sen johdosta, että muutamia senaattoreja ja korkeita virkamiehiä vieraili kaupungissa pohtiakseen kysymystä Vaasan rautatien rakentamisesta. Oli sovittu, että Mathilda saapuisi jumalanpalveluksen jälkeen juhlaan Helena-sisarensa kanssa.
Juhlasalissa istui naisia ja herroja pienten pöytien ääressä iloisesti jutellen molempien sisarusten astuessa sisään. Heitä pyydettiin istumaan muitten joukkoon ja Mathilda oli pian pienessä iloisessa seurassa, jossa hänelle sateli leikillisiä kysymyksiä: Mitä tuo ruotsalainen pappi oli oikein sanonut? — Oliko hänellä ollut hauskaa kokouksessa j.n.e.?
"Minä kerron mielelläni, jos haluatte kuulla", vastasi Mathilda. Nähtävästi odotettiin jotakin hauskaa, sillä hän oli tunnettu hyvänä kertojana. Koko esitelmä oli kuin tulikirjaimin syöpynyt hänen mieleensä ja hän toisti sana sanalta, mitä oli kuullut kokouksessa, kyynelten virratessa vuolaina pitkin hänen poskiaan. Vasta lopetettuaan hän huomasi, että pieni seurue näytti kiusaantuneelta.
Hän nousi silloin nopeasti ja meni viereiseen huoneeseen, jossa hänen isänsä istui herrojen parissa teelasinsa ääressä. Huomatessaan tyttärensä kasvoilla kiihtyneen ilmeen hän nousi ja kysyi levottomana, oliko hän sairas. —. "Ei, päinvastoin", vastasi tytär. "Minä olen ollut sairas, mutta luulen, että olen nyt tulemaisillani terveeksi." — Sitten, hän pyysi isäänsä saattamaan hänet kotiin. Tiellä hän kertoi hänelle kokouksessa saamistaan vaikutelmista ja sanoi elävästi tuntevansa, että nyt tahi ei koskaan oli hänen päästävä elämässään ratkaisuun.
Kun maaherra Wrede oli saattanut tyttärensä kotiin, palasi hän takaisin juhlaan ja Mathilda kiiruhti huoneeseensa. Hän riisuutui, makasi hetken ja koetti koota ajatuksiaan, mutta nousi sitten jälleen ja polvistui vuoteensa viereen: "Jumala, tässä minä nyt olen", aloitti hän rukouksensa. "Jos on totta, että voit auttaa minua, niin tee se nyt! Jos on totta, että olet kaikkitietävä, silloin tiedät myös, kuinka olen koettanut tulla paremmaksi, mutta olenkin käynyt vain pahemmaksi. Jos tahdot ottaa minut vastaan nyt, niin antaun minä sinulle juuri sellaisena kuin olen, ajaksi ja iankaikkisuudeksi."
Kauan hän makasi siinä rukoukseen vaipuneena. Kun hän vihdoin nousi, oli hän antanut sielunsa Jumalalle ja tiesi, että Hän oli ottanut hänen lahjansa vastaan. Hänet valtasi suuri ihmeellinen rauha ja vähän senjälkeen hän vaipui uneen.
Aikaisin seuraavana aamuna hän heräsi niin ylitsevuotavan iloisena, että hänestä tuntui kuin sydän pakahtuisi onnesta. Hän syöksyi ylös vuoteesta ja riensi isänsä luokse — hän ymmärsi häntä ja oli ottava osaa hänen autuaalliseen riemuunsa.
Useita vuosia myöhemmin hän kirjoittaa siitä eräässä Sotahuudon numerossa:
"Maaliskuun 5 p:nä 1883 eräs synnin vanki astui vapauteen ja valoon.
Tuo vanki olin minä itse.