"En ollut koskaan vanki tuon sanan tavallisessa merkityksessä. Koskaan en ole istunut vankilan lukkojen ja ristikoiden takana. Ei, päinvastoin oli lapsuuteni mitä onnellisin ja kotini parhaita maan päällä. Ja kuitenkin huomasin jo nuoruudessani olevani vanki — onneton, rauhaton synnin vanki. Silloin tuli Jeesus, Vapahtaja, ja vapautti minut, ja minä lähdin ihanaan uuteen elämään täysin onnellisena, Jumalan käden ohjaamana ja tukemana.
"Siihen aikaan huomasin itsessäni uuden tunteen, hartaan halun, että jokainen ihminen, jonka näin, saisi kokea samaa kuvaamatonta onnea ja rauhaa, joka minulla oli. Tuo toivomus kasvoi yhä suuremmaksi, kun näin ja puhuttelin köyhiä, sairaita tai vankeja. Niin vangit, nuo yhteiskunnan kovaosaiset lapset, ne saivat koko sisimpäni palamaan säälistä, osanotosta ja rakkaudesta. Luulen, että taivaallisen rakkauden kipinä sytytti silloin sydämeni rakastamaan — ei syntiä, vaan syntistä.
"Kun Jumala ja ihmiset sallivat minun sitten käydä tervehtimässä Suomen vangittuja lapsia, kun minä Jeesuksen rauha omassa sydämessäni sain mennä noihin surun ja häpeän synkkiin asuntoihin todistaakseni elävästä, rakastavasta ja anteeksiantavasta Vapahtajasta, ja kun näin toivon säteen hajoittavan pimeyden syntisen sielusta, silloin syttyi riemu sisimmässä olennossani ja minä ajattelin: suloisin osa maailmassa ja ihaninta työtä on varmasti se, kun saa todistaa Jeesuksen rakkaudesta ja tuoda iankaikkisuusvaloa vangeille, noille poloisille, joiden yllä rikoksen ja häpeän varjot lepäävät niin raskaina ja pimeinä.
"Usein kuulen ajattelemattomia lausuntoja, sellaisia kuin: 'Kuinka on mahdollista tuntea harrastusta rikollisia kohtaan!' 'Voitko todella rakastaa varkaita ja murhamiehiä?' — 'Heidän oma syynsähän on, että ovat joutuneet vankilaan, kun ovat käyttäytyneet niin pahoin; niin kuin kylvävät, niin saavat niittääkin', j.n.e. — Niin, totta on että he ovat rikkoneet, rikkoneet paljossa, mutta jos jokainen saisi jo täällä ajassa niittää sen, mitä on kylvänyt, (sillä ihmisten parhaatkin ovat elämänsä kuluessa tehneet erehdyksiä, hairahduksia ja syntiä), jollemme olisi löytäneet anteeksiantamusta, ellemme me olisi koskaan saaneet nauttia rakkautta — missähän olisimme silloin itse? Niin, missä?
"Minä rakastan vankeja, en häpeä tunnustaa sitä, rakastan heitä enemmän tänä päivänä kuin kymmenen ja puoli vuotta sitten, silloin, kun ensin opin heitä tuntemaan. Minä rakastan vankeja juuri siksi, että he ovat niin yksinäisiä ja onnettomia, rakastan heidän kuolemattomia sielujaan. Minä rakastan heitä, koska Jumalani rakastaa heitä huolimatta kaikista rikoksista, synneistä ja harha-askeleista. Elämäni suuri ilo on saada Jeesuksen Kristuksen rakkaudella lämmittää vankien kylmiä, harhaantuneita sydämiä, niin että he oppisivat tuntemaan Jumalan Karitsan, joka ei unohtanut ainoatakaan heidän synneistään kärsiessään ja kuollessaan heidän puolestaan." —
Ajattelematta ollenkaan ulkonaista toimintaa, totellen vain Hengen ääntä sielussaan, seurasi Mathilda Herraansa ja Mestariansa niin pitkälle kuin ymmärsi. Hän itse kertoo, kuinka hänet kohta kääntymyksen jälkeen johdettiin vankien luo:
"Huoneeni oven lukko oli rikki ja eräs vanki, joka oli sekä seppä että puuseppä, oli tuotu korjaamaan sitä. Minusta tuntui tuskallisen vaikealta saadessani tietää, että kahleita kantava mies työskenteli valkeassa huoneessani. Mutta isäni pyysi, että koettaisin voittaa itseni, puhelisin ystävällisesti miesparan kanssa ja tarjoisin hänelle kahvia. Silloin voitin vastenmielisyyteni ja menin. Suureksi ilokseni huomasin miehessä paljon kaunista, ja hän kuunteli mielellään, kun puhuin Jumalasta ja uusista ihanista kokemuksistani. Me erosimme hyvinä ystävinä, ja hän oli saanut minun lupaukseni, että menisin tervehtimään häntä seuraavana sunnuntaina.
"Kun puhuin siitä isälleni, vastusti hän sitä jyrkästi. — 'Mutta isä, ininähän olen luvannut', väitin minä. Isäni seisoi hetken hiljaa ja taisteli itsekseen. 'Jos olet luvannut, pitää sinun tietysti pitää lupauksesi', sanoi hän lopulta, 'mutta vahtimestarin pitää seurata sinua koko ajan'."
Seuraavana sunnuntaina Mathilda kävi vahtimestarin ja vartijan seuraamana ensi kerran Vaasan lääninvankilassa. Sitä käyntiä seurasi pian useita muita. Vastustamattoman kaipuun ajamana saada viedä sanomaa Jumalan rakkaudesta noille yhteiskunnan kovaosaisille lapsille hän voitti kaikki esteet. Isä ja "sisko-äiti" vapisivat, mutta eivät rohjenneet pidättää rakkaintaan.
Eräänä päivänä hän oli ollut vankilassa ja luvannut siellä eräälle vangille tulla häntä tervehtimään seuraavana aamuna kello kymmenen. Tultuaan kotiin hän löysi huoneestaan kirjelipun eräältä ystävältään, joka kirjoitti, että merimiessaarnaaja Orest saapuu seuraavana aamuna Vaasaan matkustaessaan sen kautta ja kysyi, eikö Mathilda tule tervehtimään häntä hänen viivähtäessään hetken kaupungissa. Se oli vaikea kiusaus. Nuori tyttö tuumi hetken ja arveli lopulta, ettei varmaan ole vaarallista, jos vanki tuon ainoan kerran saa odottaa jonkun tunnin. Niin ajatellen hän meni illalla levolle ja nukahti.