Muutamana iltana myöhään syyspuolella, kun Mathilda Wrede oli juuri aikeissa mennä nukkumaan, soitettiin ovikelloa ja mies astui sisään. "Hyvä neiti, antakaa vähän rahaa minulle raukalle ja toverilleni, joka odottelee kadulla", alkoi hän mankuvalla äänellä. "Tänä iltana on niin kylmä. Meillä ei ole kattoa pään päälle eikä ruokaakaan. Antakaa, kiltti neiti, meille molemmille kolmekymmentä penniä yösijaa varten ja kaksikymmentä penniä ruokaan, siitä tulee yhteensä markka." — "En minä anna", vastasi Mathilda. "Kyllä minä tunnen teidät, te ette pyydä rahoja yömajaa ja ruokaa varten, vaan saadaksenne väkeviä." Mies ei päästänyt häntä niin vähällä. Yhtä surkealla äänellä hän jatkoi: "Voiko neiti todellakin mennä nukkumaan suloiseen vuoteeseensa, vaikka neiti tietää, että kaksi miesraukkaa kuljeksii pakkasessa ja palelee ja näkee nälkää?" — "Ei, sitä en todellakaan voi", Mathilda vastasi. "Tästä saatte sitten markan. Hankkikaa itsellenne yösija ja ruokaa, mutta muistakaa, että minun rahojani ette saa käyttää viinaan."
Mies kiitti ja meni, mutta hetkisen kuluttua soitettiin taas. Äh, Mathilda ajatteli, hän on varmasti kertonut, kuinka helposti minua voi narrata, ja nyt tulee joku toinen. Hän aukaisi ja sama mies tuli sisään. "No, taasko te olette täällä?" — "Niin, katsokaas neiti", mies sopersi ja hypisteli kulunutta lakkiaan, "tuota, minä valehtelin sittenkin. Meidän piti ostaa punssia eräältä toverilta ja meillä oli markan verran liian vähän rahaa, ja silloin me keksimme jutun. Mutta meidän tuli niin paha olla, emmekä me saata ottaa neidin rahoja punssiin." Hän ojensi rahan takaisin Mathildalle.
* * * * *
Muutamana toisena iltana soitettiin taas ovelle, ja kun Mathilda Wrede aukaisi, seisoi ulkona äskettäin vapautunut vanki suuri kirves kainalossaan. "Mikäs tuo on?" osoitti Mathilda kirvestä. — "Se on kirves." — "Mitä F. aikoo sillä tehdä?" — "Minä olen vuokrannut sen viidestäkymmenestä pennistä ja aion mennä säikyttelemään ihmisiä, että he antaisivat minulle rahaa." — "Vai säikyttelemään ihmisiä! Se ei saa tapahtua. Antakaa se minulle!" — "Ei." — "No, antakaa minun vuokrata se markalla!" — "Ei, en minä anna", väitti mies. Mutta monien houkuttelujen ja vastaväitteiden jälkeen Mathilda sittenkin sai sen. Ennenkuin poistui, mies pyysi kirveestä vuokraa markan. Mutta Mathilda Wrede vastasi, ettei hän antanut sinä iltana, sillä rahat menisivät viinaan. Mies rupesi itkemään ja sanoi nyyhkyttäen: "Saanko edes nenäliinan!" — "Sen kyllä saatte."
Sitten F. poistui, mutta pysähtyi vielä ovessa ja rallatti: "Farväl, min hulda vän, snart råkas vi igen." [Hyvästi, sulo ystäväin, me tapaamme niin pian ain'.]
Ja aivan oikein. He kohtasivat taas pian Lappeenrannan vankilassa.
Erään toisen kerran F. tuli pyytämään rahaa ostaakseen uuden hatun. "Olisiko teillä todella tuntoa ottaa niin paljon rahaa, kun tiedätte, että on niin monta naista ja lasta jotka tarvitsevat ne paljon paremmin?" Mies väänteli vanhaa kulunutta lakki-reuhkaansa ja sanoi hitaasti: "Kyllähän minä tiedän, että monet muut tarvitsevat ne paremmin kuin minä, mutta on minulla kuitenkin tuntoa ottaa ne. Kyllä olisi hyvä saada hattu." — "No, lupaatteko olla oikein siivo, niin että ette peloittele ketään ettekä tee muuta pahaa?" Mies lupasi.
Seuraavana päivänä Mathilda meni hänen mukaansa ja osti hatun. F. oli onnellinen kuin pieni lapsi.
* * * * *
Kun taas oli kulunut jonkun aikaa, tuli hän jälleen Mathildan luo kertoen poliisin olevan hänen kintereillään. Oli varastettu kenkäpari ja häntä epäiltiin varkaudesta, mutta tällä kertaa hän ei ollut tehnyt mitään pahaa. "Miksi ette sano, ettette ole varastanut niitä?" kysyi Mathilda. Mies vastasi surkean naurettavan näköisenä: "Kyllä minä olen sanonut, mutta kukaan ei usko minua, sillä minulla on aina tapana kieltää. Mutta hattua on sääli, jos joudun kiinni."