Seurustelu ystävien kera.
Kakolassa Mathilda tuli muutamana päivänä erään Pohjanmaan ruotsalaisen luo. Hän tervehti ystävällisesti, mutta mies vetäytyi ylpeän näköisenä ja kädet selän takana syrjään tarkastellen Mathildaa samalla kiireestä kantapäähän ja lausuen lopuksi: "Oletteko te se, jota sanotaan vankien ystäväksi?" — "Kyllä jotkut nimittävät minua siksi." — "Minä olen kuullut puhuttavan teistä." — "Mitä te olette sitten kuullut?" — "Että te olette kiltti ihminen, mutta että puhutte ikävistä asioista, Jumalasta ja sen semmoisesta. Kyllä vankilassa on muutenkin vaikeaa. Jos pitää vielä ruveta ajattelemaan sieluaan ja syntejään, niin käy täällä olo aivan sietämättömäksi."
Hetkisen perästä mies jatkoi. "Oletteko te tehnyt tätä kauankin?" — "Olen, kauan." — "Onko se hauskaa?" — "Siihen kysymykseen on vaikea vastata mitään." — "Te saatte varmaan hyvän maksun?" — "Mitä luulette minun saavan?" — "Kaikki herrasväet saavat hyvän palkan. Ehkenpä teillä on sata markkaa kuussa?" — "Ei ole." — "Mitäs teillä sitten on?" — "Minulla on vapaalippu valtion rautateillä ja paljon suurta iloa, mutta kyllä minulla on suuria menojakin ja huolia." — "Minä tahdon tietää, paljonko te saatte rahapalkkaa?" — "En mitään." — "Onko se totta?" — "On." — "Voinko uskoa sen?" — "Voitte kyllä." Silloin mies ojensi molemmat kätensä sanoen: "No tervetuloa sitten, jos tulette ystävällisyydestä ja vapaasta halustanne! Kas, minä luulin, että olitte tuollainen palkattu sielunpaimen."
* * * * *
Eräänä kesäpäivänä Mathilda Wrede seisoi vankijoukon kera Kakolan pihalla. Silloin eräs vanha mies kysyi: "Neiti, eikös nyt ole näyttely Tukholmassa?" — "On", kuului vastaus. Tehden tovereihin päin suurenmoisen liikkeen mies jatkoi: "Eikö teidänkin mielestänne, pojat, ole niin, että paras, minkä Suomi voisi lähettää näyttelyyn, olisi tämä meidän neitimme?" Ja "pojat" vastasivat yhdestä suusta: "On!"
* * * * *
Sörnäisten kuritushuoneessa oli vanki, joka ei ollut täysijärkinen, mutta häntä käsiteltiin niin kuin hän olisi ollut vain ilkeäluontoinen ihminen. Rangaistuskopista, jossa hän istui kahleissa, hän oli huutanut pihalla oleville vartijoille ja vahtimestarille rivouksia. Hänelle pantiin kaularaudat ja hänet kahlehdittiin kiinni seinään; siten hänet estettiin pääsemästä ikkunaan. Eräänä "hernekeittopäivänä" hän heitti keiton vihoissaan vartijan kasvoille. Rangaistukseksi jätettiin hänen sellinsä siivoamatta. Siitä oli tietysti seurauksena hirveä löyhkä ja mitä innoittavin siivottomuus. Mies kiroili ja huusi.
Mathilda Wrede, joka kuuli tapauksesta, päätti mennä tapaamaan vankia. Vartija selitti sen olevan mahdotonta sellin ollessa niin huonossa siivossa. Mathilda ei tapansa mukaan kuitenkaan antanut peloittaa itseään, mutta oli aivan tukahtua hirvittävästä löyhkästä astuessaan miehen koppiin. Lattia, jota ei oltu lakaistu kolmeen päivään, oli ainoastaan pöydän ympäriltä edes jossain määrin siisti.
Nuori mies raukka näytti käyvän hyvin hämilleen, kun ovi aukeni ja Mathilda tuli sisään. Tämä puhutteli miestä ystävällisesti kysyen, saisiko hän jäädä hetkeksi hänen luokseen. "Ei, näin hirveässä huoneessahan on mahdoton olla. Kuinka hän sietäisikään sellaista?" Jos kerran vanki saattoi olla siellä, niin pitihän hänenkin, Mathildan, voida viivähtää siellä hetkinen. Mies rupesi heti kertomaan käyttäytyneensä kovin pahoin ja pyysi anteeksi, että selli oli sen näköinen. Hän oli katunut monta kertaa ja häpesi itseään, mutta "koira ei tule paremmaksi kahleissa", ja nyt hän tunsi itsensä oikein "perkeleeksi".
Hetkisen keskustelun jälkeen mies kysyi, mistä johtui, että Mathilda Wrede kohteli häntä ihmisenä. "Siitä, että te olette ihminen ja että minä näen kaikkein syvimmällä sisimmässänne hyvää ja hienoa, kunhan vain annatte sen päästä esille."