Hän kulki etsien, kunnes huomasi miehen makaamassa eräällä haudalla. Saadakseen hienotunteisella tavalla selville, miten hänen laitansa oli, Mathilda istuutui kappaleen matkan päähän alkaen lukea uutta testamenttiaan, mutta yskäsi jonkun kerran. Suureksi helpotuksekseen hän näki miehen nousevan. Tämä läheni kysyen kummastuneena: "Kuinka neiti on täällä?" Mathilda vastasi: "Voimakas sisäinen ääni ajoi minut juuri tähän paikkaan." Osanoton ja ymmärtämyksen syvästi liikuttamana mies seurasi Mathildaa kaupunkiin.
Jonkun ajan kuluttua hänet tuomittiin erään kyhäämänsä sanomalehtikirjoituksen johdosta muutamiksi kuukausiksi vankeuteen. Hän asui samassa sellissä erään toisen sivistyneen miehen kanssa, joka oli vangittu samantapaisesta rikkomuksesta. Mathilda Wrede kävi usein tervehtimässä näitä kahta.
Vuosipäivänä, jolloin Mathilda tuli olleeksi kaksikymmentäseitsemän vuotta vankien ystävänä, nämä ilahduttivat häntä antamalla hänelle muistiinpanokirjan. He olivat itse sitoneet sen, maalanneet ja kirjoittaneet siihen omia sepittämiään kauniita runoja.
Kun N. rangaistuksen kärsittyään palasi Helsinkiin, meni hän suoraan Palokunnantalolle, jossa Suomen eduskunta oli koolla ja jossa hän oli edustaja. Eräänä iltapäivänä soitettiin Mathilda Wredelle puhelimessa ja N. pyysi häntä heti saapumaan istuntoon, jossa hän tuli kuvailemaan vankilaoloja sellaisina, miksi hän ne omasta kokemuksestaan tiesi.
Mathilda lähti tietysti sinne ja useat eri puolueiden edustajat kävivät puhuttelemassa häntä hänen istuessaan lehterillä. Kun N. sitten käsitteli vankiloiden epäkohtia ja lopetti sanoilla: "Yhdessä suhteessa Suomen vangeilla on parempi kuin muissa maissa — heillä on Mathilda Wrede", katsoi hän tarkoituksellisesti ylös lehterille ja sai kaikkien katseet kääntymään sinne päin saattaen Mathilda Wreden kiusallisen hämilleen.
Muutamia vuosia myöhemmin N. matkusti Amerikkaan eikä Mathilda ole saanut häneltä enää ainoatakaan elonmerkkiä.
Erään vangin uni.
"Surullisten ajatusten uuvuttamana laskeuduin illalla vuoteeseen nukkumaan. Nukkuessani näin unta. Uneksuin olevani korkeassa huoneessa, jossa ei ollut kattoa ensinkään, koska tähtitaivas selvästi näkyi. Kiviseinät olivat vaalean keltaisiksi maalatut ja niiden yläreunat piirtelivät pilviä. — Ympäristöni oli hiljaista, vain heikkoa kitinää kuului jostain seinän takaa, Aloin tarkata, mistä se sai alkunsa ja kauhukseni huomasin, että huoneen sivuseinät verkallensa lähestyivät toinen toistansa. Niitä kuljetti joku salaperäinen voima ja ääni syntyi toisen kulkevan seinän hankauksesta paikoillaan olevaa päätyseinää vasten.
"Huone kapeni kapenemistansa ja ponnistukseni seinän pysäyttämiseksi olivat turhia. Minut valtasi kamala pelko. Kauheaahan olisi tulla rutistetuksi kahden seinän väliin kuin rotta loukkuun.
"Tähtitaivas tosin kaareili huimaavassa korkeudessaan, mutta vain lintu olisi sen kautta voinut päästä pois. Pelastuksekseni en mitään keinoa tiennyt. Ovea ei ollut eikä ikkunoita, joista olisi voinut paeta. Ei minkäänlaista syvennystä, johon olisi voinut kätkeytyä. Joka puolella vain sileät kiviseinät, jotka pian olivat sulkevat minut kamalaan syleilyynsä.